Eräässä keskustelussa avasin vähän näkemystäni kulutuksesta, tavarasta ja omistamisesta. Mielestäni hyvä vanhan ajan sääntö on edelleen voimassa: Köyhällä ei ole varaa ostaa halpaa. Myös pieneen tavaramäärään pyrkivää voidaan pitää ostokäyttäytymiseltään "köyhänä".
Alla periaatteita, joihin mä itse olen pyrkinyt (mutten aina onnistu noudattamaan):
- Osta vain tavaroita, joita tarvitset
- Osta tavaroita, joihin olet tyytyväinen
- Osta kestäviä ja laadukkaita tavaroita ja ole valmis myös maksamaan laadusta
- Valitse ekologisempi ja eettisempi vaihtoehto, jos mahdollista
- Tue lähituotantoa ja käsityötä. Vältä pitkiä logistisia ketjuja
- Osta tuotteita, jotka säilyttävät jälleenmyyntiarvonsa mahdollisimman hyvin
Kaikki nuo nostavat hankintojen hintaa, mutta se on oikeastaan yksi tapa kontrolloida omaa ostokäyttäytymistään. Kun sohvaan on laittamassa useamman tonnin, alkaa väistämättä harkitsemaan todella tarkkaan millaisen sitä oikeastaan haluaa. Arvokkaampi fillari taasen kestää tuhansia ja taas tuhansia kilometrejä ja maksaa itseään takaisin huollon ja varaosien vaihdettavuuden muodossa. Parempia vaatteita hankkii harvemmin ja niitä tulee käytetyksi enemmän.
Vasta tutkimalla tarkemmin tuotteiden rakennetta mä olen alkanut havaita selkeitä eroja halvan ja kalliimman välillä. Halvassa tuotteessa säästetään pienissä jutuissa, jotka saattavat tuntua triviaaleilta, mutta mitä monimutkaisempi tuote on, sitä useammassa "pienessä jutussa" on säästetty ja sitä enemmän siinä on osia, jotka voivat pettää. Mitä pidempi suunniteltu käyttöikä on, sitä todennäköisemmäksi osien pettäminen muodostuu. Ja koska halvempiin tuotteisiin ei usein ole varaosia, yksi pieni hajonnut osa tekee koko tuotteesta käyttökelvottoman. Tämä on mun mielestäni sitä suurinta järjettömyyttä ja todellista tuhlausta. Tuntuu käsittämättömältä, että ruuvin kierteiden pettäminen tai katkennut muoviosa voisi tehdä kokonaisesta kodinkoneesta jätettä, mutta näin se menee. Tuo yllämainittu pätee myös vaatteisiin. Kenkien kohdalla mä pyrin lähtemään noin 5-6 vuoden käyttöiästä, jolloin 200 euron ostoksesta muodostuukin 30-40 euroa vuodelle ja käyttämällä hyviä suutareita voi käyttöiän tuplata. Takeissa voi valita alerekin sijaan valmistajan, joka tarjoaa kunnostus- ja huoltopalveluita.
Aina ei tarvitse tyhjentää tiliään voidakseen hankkia jotain korkealaatuista. Fannyn talvitakki maksoi vintage-liikkeestä ostettuna muistaakseni 50 euroa. Laatu ja materiaalit ovat jotain sellaista, mistä ei nykypäivänä voi unelmoidakaan maksamatta itseään kipeäksi, ja lisäksi vielä käsityötä. Takki on kaikesta päätellen kulkenut yhden ihmisen elämän läpi ja siirtynyt toiselle. Ehkä se jatkaa vielä kolmannelle. Tuo jos mikä on todellista ekologisuutta.
Tavaroiden vähentämisen ei tarvitse tapahtua kertarysäyksellä kaapit siivoamalla, vaan se voi tapahtua myös pitkänä prosessina, jossa tavoitellaan kokonaisvaltaista elämän- ja ajattelutavan muutosta. Jossain vaiheessa huomaa, että jotain on täytynyt tapahtua, koska talosta lähtee enemmän tavaraa kierrätykseen kuin uutta tulee sisään.
Eräs asia, joka mun mielestäni kaipaa huomiota, on tavarat osana elinympäristöä. Jos elää koti täynnä tavaroita, joista ei oikeastaan edes pidä, voi suhtautuminen koko elämään alkaa muuttua samanlaiseksi. Niin kauan kuin tavarat ovat ympärillä siksi, että jos vaikka sitten kun, elää itsekin elämäänsä sitkuillen sen sijaan, että keskittyisi siihen, mikä on omassa elämässä juuri silloin tärkeää. Kummastakin elämänasenteesta voi sanoa, ettei se ainakaan onnellisuuteen johda.
Nää jutut saattaa kuulostaa monen korvaan elitismiltä, mutta mulle niissä on kyse muusta. Enemmänkin tuo kaikki on oman elämänsä haltuunottamista ja tasapainon tavoittelua. Onnea ei saavuta ulkoapäin eikä se tule materian kautta, mutta koska materia on joka tapauksessa välttämätöntä, tulisi suhteessa siihen tavoitella tasapainoa ja tyytyväisyyttä.
