Juuri keskustelin vaimoni kanssa omasta näkemyksestäni kasvatuksen suhteen ja omista ongelmistani siinä. Mä pyrin ainakin ajoittain tarkastelemaan omia kasvatusmenetelmiäni kriittisesti ja tekemään korjausliikkeitä sitä vaativissa kohdissa. Kuitenkin joskus on sietämättömän vaikeaa vaikuttaa omaan käytökseensä.
Kun koiranpentu näkee jotain jännää, ei vaakakupissa paljon paina se, että olet juuri kieltänyt menemästä aidan toiselle puolen. Uteliaisuus ja halu käydä tutkimassa vain menevät ohitse humahtaen ja koira on toisella puolella aitaa. Tuskin kukaan koirankoulutuksesta mitään tietävä väittäisi koiran tekevän tätä ilkeyttään tai sinua uhmatakseen. Harva myöskään alkaa huutaa koiralle raivoissaan, vaan useimmat hakevat koiran ja pyrkivät vastedes välttämään vastaavia tilanteita, esim. pitävät koiran kytkettynä.
Mä vedän paljon yhtäläisyyksiä eläinten ja ihmisten välille ja siten myös koiranpentujen ja lasten. Siitä huolimatta mä löydän itseni aina ajoittain tenttaamassa lapselta sitä perinteistä "Montako kertaa tästä pitää vielä sanoa?" Ihan oikeasti - odotanko mä vastauksia esittämääni kysymykseen? Oletanko aivan aidosti, että lapseni vastaa "Kolmekymmentäseitsemän", "Yksi" tai "Ei enää yhtään, isi - tämä riittää. Opin läksyni"? Tähän muuten liittyy vielä se toinenkin "Miksi sinun aina täytyy tehdä näin?" - joka ei ole mitenkään suhteessa todellisuuteen, sillä riittää, että lapsi on tehnyt asian "väärin" vain kerran ja muut parikymmentä kertaa aivan niin kuin pitääkin.
Mä tiedän taustalla vaikuttavan usein aivan samanlaisten mekanismien kuin ylempänä mainitulla koiranpennulla. Voi olla myös, että lapsi ei ole sisäistänyt kiellon merkitystä. Eli siis sitä, että kiellon noudattaminen tarkoittaa tiettyjä toimintoja - tai lähinnä toimintojen tekemättä jättämistä. Lapsi ei välttämättä edes osaa muodostaa kytköstä kiellon ja aiemmin tehdyn asian välille. Tai kytkös menee pieleen jollain tavalla.
Kieltoja ja rangaistuksia voi käyttää ja tuleekin käyttää osana kasvatusta, mutta ikävä kyllä liian usein kasvattaja jakaa kieltoja ja rangaistuksia itsensä takia. Lapsen toiminta aiheuttaa meissä aika ajoin negatiivisia tunteita, jopa vihaa. Suurin osa meistä ei kuitenkaan kykene prosessoimaan näitä tunteita, vaan tunteet olisi kohdistettava johonkin ulospäin. Vaihtoehtoisesti ne voi kohdistaa sisään päin, mutta se on jo aivan eri kohta sairaskertomusta. Useimmat meistä tietävät, ettei lapsiin saa kohdistaa negatiivisia tunteita tekoina. Paitsi jos ne tehdään kasvatuksellisista syistä.
Mä väitän, että liian usein rangaistuksia jaellaan ilman sen suurempaa pohdintaa sen kasvatuksellisesta tarkoituksesta. Kasvatuksellisuutta voidaan käyttää hyvin perusteena rangaistukselle ja rangaistushan on annettava, koska sisäinen oikeustajumme huutaa, ettei tällaisesta saa selvitä ilman seuraamuksia! Liian usein vanhempi kohdistaa negatiivisia tunteitaan tekoina tai sanoina lapseen vain lievittääkseen omaa negatiivisten tunteiden aiheuttamaa pahaa oloaan.
Muka-rationaalisesti perusteltu sisältä kumpuava rangaistus on melkein pahempi kuin että lapselle huutaisi ajattelemattomuuksia. Jälkimmäisessä tapauksessa vanhempi sentään käy pyytämässä tekoaan anteeksi - rangaistus on aina oikeutettu eikä sitä pidäkään pyytää anteeksi.
Miten ihmeessä koiran kohdalla vika on aina hihnan toisessa päässä ja lapsen kohdalla lapsessa?
perjantai 18. syyskuuta 2009
Kasvatus, itsekritiikki ja tunnehallinta
tiistai 8. huhtikuuta 2008
Ottaako äitylin pikku mussukan nuppuli tisua?
Ei riitä, että äitiys on kiedottu vaaleanpunaiseen kankaaseen, sen tulee myös kuulostaa äitiydeltä. On käytettävä sanoja nuppu, mussukka, tisu ja äityli unohtamatta "Ihanaa!"-huudahduksen viljelyä lähes kaikeen mahdolliseen liittyen. Pitäähän sen äitiyden onnen paitsi näkyä myös kuulua, ettei kenelläkään olisi epäilystäkään miten ihanaa on olla pienen mussukan äityli.
Kaikki äidit eivät kuitenkaan puhu imelästi - ainakaan joka tilanteessa, vaan omien havaintojeni mukaan käytetty kieli on sidoksissa ryhmään. Kieli on tärkeimpiä tapojamme ilmaista ryhmän yhteenkuuluvuutta ja siitä poikkeaminen ei useinkaan ole toivottua. Muusta ryhmästä itseään poikkeavasti ilmaiseva joutuu usein epäilyksen alaiseksi ja monesti tuntuu, että ryhmä äitejä saattaa päätyä käyttämään ällösöpöilevää termistöä ikäänkuin varmuuden vuoksi vähän samalla tavoin kuin yhdessä lomalle poistunut varusmiesjoukko. Äitien ja varusmiesten välillä on paljon muitakin yhteneväisyyksiä, mutta niihin voin palata toisella kertaa.
Olen taipuvainen uskomaan, että "äitikieli" on useamman muuttujan tulos. Lasten kanssa puhuessaan vanhempien kieli usein muuttuu lapsenomaisemmaksi. Osaltaan kyse on tiedostetusta ja osin tiedostamattomasta toiminnasta. Koetaan, että lapselle on puhuttava tietyllä tavoin, mutta vaikutusta on varmasti myös tilanteessa vaikuttavilla tunnetiloilla. Rakkauden, välittämisen ja hoivaamishalun noustessa päällimmäisiksi tunteiksi on keskityttävä erityisesti, jos haluaa estää näiden tunteiden vaikutuksen omaan kieleensä ja puhetapaansa. Pääasiallisten hoitajien - useimmiten äitien - kohdatessa lapset ovat usein läsnä ja vanhemman vuorovaikutus jakautuu kahteen samanaikaiseen kohteeseen. Ja vaikka lapsi ei olisikaan fyysisesti läsnä, hänellä on silti vanhemman mielessä oma nurkkauksensa, jonka ovi on aina auki. Kun tähän yhdistetään ryhmän jäsenten keskinäinen vuorovaikutus ei ole mitenkään ihmeellistä, että käytetty kieli alkaa yhtenäistyä "äitikieleksi".
Koska kielellä on muitakin käyttötarkoituksia kuin ensisijaisen informaation välittäminen, joku voi toimia tarkoituksellisen poikkeavasti. Samassa ryhmässä yksi äiti saattaa korostetun selvästi pitäytyä käyttämästä samaa kieltä muiden kanssa ilmaistakseen pesäeroaan, kertoakseen "en ole nyt teidän kanssanne". Erottautuminen ryhmästä kielen kautta voi tapahtua hyvinkin nopeasti esim. pienen erimielisyyden kautta tai ryhmän rakenteessa tapahtuneen muutoksen johdosta. "Äitikieli" on siis ilmeisesti ainakin joissain tapauksissa myös tietoinen tapa puhua, joka koetaan osaksi yhteistä kulttuuria.
Toisaalta tietynlainen ilmaisutapa tuntuu olevan sidoksissa vanhemmuuteen ja lasten sekä muiden vanhempien kanssa oloon eikä ole mitenkään itsestäänselvästi sukupuolisidonnaista tai juuri äitiyteen liittyvää. Isäkirjassa (Aalto&Kolehmainen) käsitellään miestä, joka toimii perheen lasten pääasiallisena hoivaajana ja tämä heijastuu myös kieleen, joka on muuntunut tällä muistaakseni hitsaajalla "äitimäiseksi". Omat havaintoni tukevat tätä ajatusta enkä näe mitään syytä miksi kieli liittyisi mitenkään sukupuoleen. Kokonaisuutena tarkastellen aihe on huomattavan paljon laajempi kuin mitä lyhyellä pohdiskelulla pystyy kattamaan, sillä tuloksena on vain enemmän kysymyksiä kuin aloitettaessa.
perjantai 4. huhtikuuta 2008
Kuolemasta ja kuolemattomuudesta
Oman lapsen syntymä saa ihmisen ensi kerran ymmärtämään konkreettisesti oman kuolevaisuutensa ja katoavaisuutensa. Ennen sitä vain elää auvoisessa kuolemattomuuden lintukodossaan, jonne ei saata hallin hammas. Syntymä on todellinen muistutus elämän kiertokulusta, koska jos jokin syntyy, on toisen hävittävä.
Lapsen kautta ihminen kuitenkin saavuttaa kuolemattomuuden, sillä jokin minusta jää elämään, vaikka materiani lakastuisi ja viimein maatuisi. Tämän tiedostaminen on tavattoman huojentava kokemus ja ihminen voi viimein hyvästellä lapsenomaisen uskon omasta katoamattomuudestaan. Vanhemmuus on siis avain sisällämme vellovaan eksistentiaalisen kriisin umpeen ruostuneeseen lukkoon. Vanhempi voi vapaasti vanhentua eikä enää ole tarpeen pyrkiä pysäyttämään aikaa ympärillään. Kasvoihini saa tulla ryppyjä, sillä minulla on oma paikkani jatkumossa. Olen jotain, olen kokonainen.
Kaikki ei kuitenkaan ole aivan näin yksiselitteistä. Vanhempi ei voi jäädä vain makaamaan laakereillaan onnellisena tehdystä työstä. Ei ole pelkästään kyse siitä, että jätämme lapsillemme perinnön, vaan myös millaisen perinnön me jätämme. Peilistä ei enää katso oma itse vaan koko tuleva maailma ja vanhemman on pakko vastata kysymykseen "Millaisen maailman haluan lapselleni jättää?". Tämä kysymys leikkaa läpi koko olevaisuuden ulottuvuuksista välittämättä. Kysymys kaikuu kaikessa, jota kohtaamme nyt ja tulevaisuudessa ja siinä minkä olemme taaksemme jättäneet.
Vastauksia en pysty antamaan, ne on jokaisen etsittävä itse.
perjantai 15. helmikuuta 2008
Antakaapa tilaa reippaalle pojalle!
Pojalle sinistä, tytölle punaista. Jos kyse on pienestä lapsesta ja vanhempi on hempeämpi, väriä voidaan sävyttää vaaleampaan. Tärkeää kuitenkin on, että pukeudutaan sukupuolen mukaisesti. Eiväthän miehetkään pukeudu hameeseen! Tai oikeastaan pukeutuvat, mutta sellaisia ei lasketa. Miehet ovat miehiä ja naiset naisia, ja käytöksen, pukeutumisen ja koko olemuksen tulisi viestiä kumpaan ryhmään kuulutaan. Muuten koko maailmaa kohtaa tuho ja rappio.
Ollessamme kahvilla viereisen perheen tuttava huomioi miten pojalla oli vaaleanpunainen haalari. Tottakai asiasta piti päästä huomauttamaan, mutta heti perään oli muistutettava, kuinka asialla ei ole "oikeasti väliä". Ei sillä olekaan kuin aikuisille. Aikuisten on äärimmäisen tärkeää tietää lapsen sukupuoli, jotta he osaavat suhtautua tähän oikein. Jos tytöksi luultu osoittautuu pojaksi, puhe ja käytös muuttuu jo seuraavassa lauseessa. Pahimmillaan siniseen puetun tytön tullessa leikkimään muita tyttöjä pyydetään antamaan tilaa reippaalle pojalle.
Mielenkiintoinen psykologinen havainto on, että kaksivuotiaana lapsen käyttäytyminen sisältää kummankin sukupuolen elementtejä. Vähitellen "väärät" putoavat pois, kunnes viimein noin nelivuotiaana lapsi on kuin oman sukupuolensa vahvimpien stereotyyppien karikatyyri. Nelivuotias poika on miehekkäämpi kuin voi koskaan loppuikänsä aikana olla villeimmissä kuvitelmissaankaan.
Lapsihan käyttäytyy täysin järkevästi. Kaksivuotiaana hän harjoittelee sosiaalisen elämän ensiaskeleita ja oman sukupuolisen epävarmuutensa keskellä toimii varmuuden vuoksi kaikkien sukupuolten mukaan. Osa vanhemmista ja vaikkapa päiväkodin henkilöstöstä tai tuttavista tarttuu "poikkeamiin" välittömästi. Pojilta ei hyväksytä tyttömäisiä elkeitä ja niistä huomautetaan heti havaittaessa ja päinvastoin.
"Pojat eivät leiki nukeilla eivätkä pojat itke" on tavallinen hyvin eksplisiittinen kielto olla käyttämättä vääriä ominaisuuksia. Kiellot voivat olla myös passiivisempia: "Etkös tykkäisi enemmän leikkiä leluliedellä kuin tuolla kuorma-autolla? Muutkin tytöt leikkivät keittiöllä tai nukeilla." Ethän halua olla erilainen kuin muut? Lasten kohdalla tarpeemme survoa yksilö sovittuun muottiin on suorastaan paniikinomainen ja hysteerinen. Aivan kuin nukella leikkivää poikaa seuraisi myöhemmässä elämässä jokin hirvittävä rangaistus.
Lapsen ohjaamiseen "oikeaan" suuntaan ei tarvita edes aktiivista toimintaa, vaan lapsi reagoi vanhempien välittämiin signaaleihin herkkyydellä, jota emme useimmiten edes tiedosta. Ehkä reagoimme hämmennyksellä siihen, että poika auttaa äitiä leipomisessa. Ehkä emme reagoi siihen omasta mielestämme mitenkään. Jos sama poika haluaa vaihtaa isänsä kanssa auton talvirenkaat ja tuloksena on iloa ihanan reippaasta pojasta, on itsestäänselvää kumpi voittaa käytösmallien sisäisessä vertailussa. Osa sukupuoli-identiteetteihin liittyvistä näkemyksistämme ovat niin sisäänrakennettuja ja jopa kiveenhakattuja, että emme edes tiedosta miten vahvasti välitämme niitä eteenpäin.
Lopulta parivuotisen koulutuksen jälkeen lapsi on valmistunut sukupuolikäyttäytymisen esikoulusta ja esittelee ylpeänä ja kaikkitietävänä omaa osaamistaan. Minä tiedän miten olla mies! On aika ottaa opit käyttöön ja hyödyntää niitä käytännössä. Vanhemmille ja lähiympäristölle lapsen käytöksen voimakkuus voi tulla yllätyksenä. Poika haluaa voittaa isänsä miehuusmittelyssä ja mennä naimisiin äitinsä kanssa. Tyttö uskoo viehätysvoimansa kellistävän miehen kuin miehen eikä kukaan voi vastustaa kaikkien prinsessojen prinsessaa.
Lapselle vain taivas on rajana uusien taitojen arsenaalin myötä ja vanhemmat ovat varsin ymmärrettävästi hämmentyneitä. On kuitenkin ensiarvoisen tärkeää huomioida miten vanhemmat reagoivat. Nyt vanhemmat saavat tasapainoilla, sillä lasta ei saisi lannistaa, mutta ei toisaalta lähteä mukaan esitettyyn näytelmään. Kuten läpi koko kasvunsa ajan, lapsi hakee vain rajoja käyttäytymiselleen ja vanhempien tehtävä olisi toimia asemansa mukaisesti ohjaten lasta tämänkin vaikean vaiheen ylitse.
Liian jumiutuneista sukupuolimalleista irtautuminen on kuitenkin vaikeaa ja osaltaan mahdotontakin, jos vanhempi ei itse ole sinut oman sukupuoli-identiteettinsä kanssa. Muutos vaatisi, että oma itse on asetettava kriittisen tarkastelun alaiseksi ja tämä voi olla monelle hyvinkin vaikeaa, sillä taustalla vaikuttavat aina omat kokemukset, jopa traumat. Tällainen tutkiskelu on usein raskasta eikä hoidu ihan hetkessä. Ei ole tietenkään realistista odottaa, että kaikki altistaisivat itsensä terapiankaltaiselle itsetutkiskelulle eikä se ole tarkoituskaan. Lapsen kasvatus vaatii kuitenkin mielestäni tällaistakin tapaa katsoa omaa itseään peilistä ja ajoittain kyseenalaistaa oma toimintansa.
Lukiessani sukupuolineutraalista kasvatuksesta koen silloin tällöin melkoista hämmennystä. Sukupuolineutraalius tuntuu tarkoittavan tietyssä feministisessä diskurssissa miehisten, pahojen elementtien sulkemista pois kasvatuksesta. Tietysti menettely on looginen, jos tunnustetaan ajattelu, jonka mukaan nainen on oikea, hyvä ja toivottava ihminen ja mies väärä, paha ja ei-toivottu. Koska sulkemalla toinen sukupuoli epätoivottuna ulkopuolelle tulokseksi jäisi vain yksi, menettäisi sukupuoli merkityksensä ja tuloksena olisi sukupuolineutraalius. Siihen, miten terveitä oman sukupuolensa edustajia tällä menettelyllä saavutettaisiin, en edes vaivaudu ottamaan kantaa.
En myöskään allekirjoita sukupuolen muodostumista vain kulttuurista. Tosiasia on, että ihminen on psykofyysinen kokonaisuus eikä mm. hormonaalisia eroja ja näiden vaikutuksia psyyken ja sukupuoli-identiteetin kehitykseen voida jättää huomiotta. Havaintojen perusteella on syytä olettaa, että pojat ja tytöt käyttäytyvät yleisesti ottaen tietyiltä osin toisistaan hieman poikkeavasti. Lapsella on siis tämän perusteella sisäsyntyisiä, sukupuolen määräämiä tarpeita, joiden kieltäminen tai huomiotta jättäminen olisi vahingollista. Näiden tarpeiden ilmenemismuodot ovat taas täysin yksilökohtaisia eikä yleistämällä voida tehdä toimintaohjeita vanhemmille. Vanhemmilta vaaditaan tässäkin herkkyyttä reagoida lapsen välittämiin signaaleihin. Toisaalta - samaa herkkyyttä vaaditaan mielestäni lapsen kasvattamisessa yleensäkin eikä lapsen sukupuoli-identiteetin tukeminen eroa muusta kasvatuksesta vaan on osa sitä.
Sinisestä ja punaisesta vielä sen verran, että vaaleansininen on kotonamme boikotissa. En usko, että pojallemme aiheutuu kovin suurta vahinkoa siitä, että hänellä ei ole vaaleansinistä vaatekertaa tai että hän aikuistuttuaan katselee varhaislapsuuttaan tästä syystä vihan ja katkeruuden täyttämin tuntein. Ja jos punaiset vaatteet tekevät pojastamme tulevan homon, tiedänpähän ainakin kenen suuntaan kääntyä sisustuskysymyksissä.
keskiviikko 6. helmikuuta 2008
Syntymä: epilogi - Uusi järjestys
(Kirjoituksen ajankohta 26.09.2006)
Hetken kuluttua sain leikata pojan napanuoran ja ensimmäinen tunne oli pelko, että satutan lasta jotenkin. Jouduin muistuttamaan itseäni, että napanuorassa ei ole tuntevia soluja. Oloani ei auttanut, että ensimmäisellä kerralla en saanut nuoraa kokonaan leikatuksi eikä myöskään siitä turskahtanut veri. Saksittuani aikani poika kuitenkin saatiin irroitetuksi äidistä.
Kätilöt siirtyivät jälkeisten pariin ja vanhempi kätilö opasti kätilöopiskelijaa istukan poistossa. Kun se lopulta saatiin ulos, pystyin todentamaan, että istukka kalvoineen on aika karmiva ilmestys. Itse istukka muistuttaa lähinnä naudan munuaista eikä siis ole kovin paha (ei kuitenkaan mikään syötävän hyvä, toim. huom.), mutta ne kalvot, ne kalvot...
Tässä kohtaa muistikuvat ovat hitusen hämäriä ja tilanteet menevät sekaisin. Kun puolisoani kursittiin kokoon jatkoimme samaa jutusteluamme huonon huumorin säestämänä aiheuttaen sairaanhoitohenkilöstössä hieman vaivautuneisuutta ja ehkä hitusen paheksuntaa - erityisesti nuoren kätilöopiskelijan taholta. Ehkä tämä koki, ettemme jotenkin arvostaneet "tapahtuman tärkeyttä". Erityisesti kommentointini siitä miten oma "alapään operointini" (ympärileikkaus) oli kivuliaampi kuin senhetkinen kursiminen tuntui aiheuttavan jonkin verran paheksuvaa hiljaisuutta. Mutta toisaalta - entäs sitten: Me kuitenkin olimme näytelmän päähenkilöt ja mikäli löytää jotain valittamisen aihetta, siitä voi aina mainita.
Kun koitti tyypin kylvetyksen aika, hoitava kätilö kysyi haluaisinko suorittaa kylvetyksen. No totta helvetissä halusin. Ensinnäkin siksi, että haluan osallistua niin paljon kuin vain on mahdollista ja toiseksi: Kylvetys on isien hommaa. Naiset hoitakoot tissien kanssa heilumiset ja muut - isät kylvettävät. Tottakai hommassa oli hakemista ja hävetti, ettei osannut yhtään mitään, mutta hienoa se oli silti. Poika puettiin ja puoliso siirtyi suihkuttelemaan. Seuraavaksi oli vuorossa toinen isän hetki. Pitelin pikkujätkää sylissäni, vaihdettiin neniä ja mietiskelin, että tässä se nyt on: minun lapseni. Katseltiin toisiamme ja mietittiin, että aikamoisia juttuja on yhdessä edessä. Tätä kautta oikeastaan syntyi se tarve kuuluttaa koko maailmalle "mulle on syntynyt poika!" Puolisoni toppuutteli suihkusta palattuaan ja halusi lykätä kertomista niin, että saataisiin yhdessä mietityksi mitä sanotaan, kenelle jne. Minkä helvetin takia naisten pitää olla niin järkeviä ja loogisia? Se on nyt se aika!
Purin intoani pärryyttelemällä jätkän kanssa kärryillä edestakas mikä ei yllättäen nostanut pisteitäni tuoreen äidin silmissä. Se tosin lisäsi pisteitä kategoriassa "Naiset ei vaan tajua".
Olennainen havainto oli mustasukkaisen pelon väistyminen. Jossain syvällä eli pelko, että lapsi "ikäänkuin korvaa minut". Veikkaan, että taustalla on paljon kaukaisuudesta periytynyttä hylätyksitulemisen pelkoa. Mutta kun huomasin miten lapsi maailmaantultuaan sai rakkautta, joka ei ollut itseltäni pois, pelko alkoi väistyä. Lapsi sen sijaan vahvisti yhteistä rakkautta.
Ehkä vahvimpana tunteena jälkikäteen tarkasteltuna jäivät ne kaksi isoa tilannetta. Toisaalta se ihanin koskaan saamani kiireinen ja kiihkeä suudelma pojan synnyttyä ja toisaalta taas kahdenkeskinen yhdessäolo, kun ihmeteltiin toisiamme ja mietin: "tässä on mun poika!" Odota vain, kun päästään ruuvaamaan muttereita!
Syntymä: grande finale - Supersankari saapuu
(Kirjoituksen ajankohta 26.09.2006)
Varsinainen synnytys alkoi kahtakymmentä vaille yksi ja kesti yhdeksän minuuttia. Aika kului nopeasti pyrkiessäni kannustamaan puolisoani edes jollain tavoin ilmiselvän tuskan keskellä. Parhaaksi ilmeisesti osoittautui kuitenkin kätilön antama mahdollisuus kokeilla syntyvän lapsen hiuksia (ei siis minulle, oletin, että tarjous ropeltaa jalkoväliä ei juuri tällä hetkellä koskenut isää). Kun poika lopulta syntyi seurasin haltioituneena tyypin valahtamista ulos ja aloin kuumeisesti etsiä elonmerkkejä.
Tämä ohikiitävä hetki on Isän hetki. Äiti ei vielä tiedä syntyneestä lapsesta ja lapsi on hetken aikaa "vain isän" (kätilöitä ei huomioida). Poika heilutteli sormiaan ja jalkojaan ja kun käännyin puolisooni päin tämä puhkesi itkemään ja suuteli minua suulle. Tähänastisen elämäni onnellisin hetki, jonka suuruuden tajusin vasta jälkikäteen.
Käännyin katsomaan poikaa muistaessani tämän supersankarimaisen sinisen värin, mutta tämä oli jo muuttunut punertavammaksi. Napanuora oli ollut pojan kaulan ympärillä ja tämä oli aiheuttanut häiriöt sydänäänissä. Poika asetettiin puolisoni rinnalle ja siinä sitten ihmettelimme yhdessä tapahtunutta.
Syntymä: III näytös - Paikoillanne, valmiit, ponnistakaa!
(Kirjoituksen ajankohta 26.09.2006)
Kahdentoista jälkeen oli uuden sisätutkimuksen aika, ja havaittiin, että kohdunsuu on täysin avoinna ja puolisoni sai luvan ryhtyä ponnistamaan, jos siltä tuntuu. Seuraavan vajaat puoli tuntia ponnisteltiin ja spinaalin vaikutuskin alkoi vähitellen loppua. Kätilö kertoi, että lisäpuudutusta ei enää ollut tiedossa. Sinertävä käteni otti kuulemansa ehkä kaikkein raskaimmin.
Ponnistusten aikana lapsen syke tippui aina hieman ja puolisoani muistutettiin hengittämään. Itse seurailin selkäni takana olevaa monitoria ja sen sykemittaria enemmän ja vähemmän huolestuneena. Ensimmäistä kertaa aloin olla huolestunu meneekö kaikki hyvin. Kätilöopiskelija pyysi puolisoani nostamaan jalkaansa ponnistuksen ajaksi ja tämä teki työtä käskettyä. Kyseinen jumppa näytti kaikkea muuta kuin mukavalta ja helpolta. Toisella kertaa hän ei enää jaksanut ja opiskelija pyysi taas samaa saaden vastauksen, että voimat eivät riitä. Kun pääasiallinen kätilö saapui paikalle ja ilmoitti seuraavan supistuksen kohdalla, että olisi hyvä, jos puolisoni nostaisi jalkaansa ponnistuksen ajaksi, seurasi välitön hermojen palaminen kiinni. Ihmisissä oli mennyt aivan sekaisin kuka oli sanonut mitä ja milloin ja tuloksena oli lievästi ilmaistuna suuttunut äiti.
Varsinainen synnytys alkoi, kun kätilö oli todennut tilanteen soveliaaksi. Itse pystyin todentamaan ponnistusten vaikutuksia seuraamalla jätkän nuppiin kiinnitetyn johdon liikkeen perusteella. Kirjava johto tuli sentti sentiltä enemmän näkyviin. Samalla havaitsin myös ensi kertaa, että synnytyksen seuraaminen ei todellakaan ole eritekammoisen hommaa. Kalvojen puhkaisun myötä tullut lapsivesi oli ollut ensikosketus eritteisiin, mutta se nyt näytti vain vanhentuneen maidon heralta. Tämä oli tavaraa, josta kauhuelokuvat on tehty: veristä limaa, omituisen näköisiä nesteitä, kalvoja, kudosta, verta ja napanuora. Enkä edes muistanut, että pahempaakin on odotettavissa.
Syntymä: II näytös - Suunnitelmat romukoppaan
(Kirjoituksen ajankohta 26.09.2006)
Vartin yli kahdeksan asetuimme synnytyshuoneeseen 7. Huone oli kohtuullisen kalsea ja "sairaalamainen" mikä vähän pisti silmään, mutta toisaalta kyse olikin sairaalasta. Silti hieman lisää viihtyisyyttä olisi kaivannut. Puolisoni pääsi haluamaansa suihkuun ja sai oloonsa hieman helpotusta. Itse odotin juuri tätä, koska suihkun tarjoama lievitys antoi vähän aikaa miettiä miten edetä. Kaiken odottelun jälkeen selvisi, että synnytys on jo edennyt niin pitkälle, ettei suunnitelmiamme voitu isommin ottaa huomioon.
Tuleva äiti asetettiin sängylle ja kytkettiin johtoihin. Itse keskityin lämmittelemään kaurapussia, pitelemään sitä selän päällä ja yritin tehdä hänen olonsa mukavaksi. Supistusten aiheuttamat kivut alkoivat yltyä ja yhdeksältä kokeiltiin ilokaasua. Ensin harjoiteltiin hieman tekniikkaa ja kokeiltiin, mutta vaikutus ei ollut toivotunlainen. Ilokaasu ei ikäänkuin ehtinyt mukaan. Avustava kätilö yritti saada vielä käyttämään kaasua, mutta tuloksena oli vain ainakin itselläni kasvavaa vitutusta. Yritys päättyi puolisoni lyötyä suukappaleen suuttuneena sängynreunaan kivun yllyttyä tarpeeksi kovaksi. Ainoa ajatus oli enää päästä eroon kivusta ja hän ilmoitti ykskantaan haluavansa epiduraalin.
Ennen epiduraalin antamista suoritettiin sisätutkimus. Tutkimukset alkoivat tyypilliseen tapaan oksentamisella. Tämä oli hyvä osoitus siitä, että ilokaasu ei toudellakaan sopinut tälle synnyttäjälle. Fannyn olo muuttui entistä tuskaisemmaksi ja nyt alkoi jo päästä tuskaisia ääniäkin mikä kertoi aika selkeästi, että nyt teki ihan aikuisten oikeasti kipeää. Supistusten aikana pidin kädestä kiinni pyrkien auttamaan kivun poiskanavoimisessa. Normaalisti puolisoni kivun näkee vain otsan kurtistumisesta ja kiukkuisuudesta, mutta nyt sain ilmoituksen tulevaisuudessa tapahtuvista murhista, ellei kipuja saada pois. Kerran menin sivummalle tutkimusten ym. kääntelyn ajaksi ja tuntui sielussa viiltävältä, kun puolisoni epätoivoisesti kutsui nimeäni supistuksen tullessa. Toisaalta silloin sain lisää uskoa siihen, että paikallaolostani oli oikeasti hyötyä.
Itse vain pitelin kädestä kiinni ja annoin hänen purkaa kipuaan käteeni, joka sai kohtuu kovaa kyytiä seuraavien tuntien aikana. Ennen kymmentä kätilö tuli kertomaan, että synnytys oli nyt niin pitkällä, ettei epiduraalia luultavasti enää ehtisi auttaa. Tilalle tulisi spinaalipuudutus, joskin oli epävarmaa auttaako sekään. Kymmenen aikoihin lääkäri sitten saapui paikalle ja alkoi valmistella toimenpidettä. Kivut yltyivät ja tuntui hieman raivostuttavalta, kun mitään ei tuntunut tapahtuvan. Yritin miettiä sanoja, joilla auttaa puolisoa kestämään, mutta en keksinyt mitään sanomisen arvoista. Jokainen mieleen tullut lause tuntui jotenkin ontolta ja tyhjältä. Keskityin vain silittelemään Fannyn hiuksia, suukottelemaan ja olemaan läsnä.
Lääkäri oli nuori purukumia pureskeleva sälli, joka oli lääkärimaailmaan istutettu Harri Syrjänen. Asiallinen tyyppi, joka hoiti hommansa hyvin. Puolisoni kivut jatkoivat kasvamistaan ja yritin lohduttaa kertomalla, että kohta helpottaa. Huolestutti, että jäävätkö sanat vain tyhjiksi lupauksiksi, kun puudutuksen tehosta ei ollut sataprosenttista varmuutta. Ymmärsin, että hänestä tuntui, ettei mitään tapahdu, koska hän ei nähnyt mitä selän takana tapahtui. Lääkäri kuitenkin teki koko ajan töitä ja omaa oloani helpotti tieto, että koko ajan tehdään asioita, että kipu saataisiin pois.
Seuraavan puolen tunnin aikana kivut tuntuivat edelleen, mutta vähitellen ne alkoivat loppupäästä alkaen lieventyä. Seuraavat puolitoista tuntia olivat sitten aikaa, jolloin meillä oli ensi kerran aikaa keskustella ja pohtia tulevaa synnytystä. Keskusteltiin siitä miten epätodelliselta tilanne vieläkin tuntuu. Oli jotenkin tunne, että kyse on vain siitä, että käydään hoitamassa puolisoni kivut pois. Ei vain vielä kyennyt hahmottamaan, että meistä on oikeasti muodostumassa perhe ja se ei ole enää kaukana. Pari tuntia ja meitä on kolme.
perjantai 1. helmikuuta 2008
Syntymä: I näytös - Odotuksen palkkio on odotusta
(Kirjoituksen ajankohta 26.09.2006)
Rauhoitteluistamme huolimatta taksikuski piti kohtuullista kiirettä ja saavuimme nopeasti sairaalan pihaan. Odotellessamme koiranhoitajia puolisoni hyödynsi levähdyshetken oksentamalla. Pohdiskelin tilannetta ulkopuolisen silmin: Raskaanaoleva nainen nojaa liikennemerkkiin ja oksentaa miehen yrittäessä pitää aisoissa paniikkikohtauksen keskellä huutavaa huskya. Perheidylliä kauneimmillaan.
Koirien luovutuksen jälkeen siirryimme päivystykseen – tarkemmin sanottuna isien lepohuoneeseen. Lämmittelin puolisoni selkää ja odottelimme jotain tapahtuvaksi. Tämä oli ensimmäinen kosketus koko prosessia yhdistävään toimintaan ja siihen tosiasiaan, että asiat eivät tapahdu kuin elokuvissa. Ymmärrän varsin hyvin joidenkin isien turhautumisen, sillä tuli enemmän kuin selväksi, että kenelläkään ei ole kiire - ainakaan meidän kohdallamme. Kiireettömyys ja huoli toisen hyvinvoinnista taas eivät ole parhaita kumppaneita.
Aloin muuttaa aktiivisemmin asennettani tilanteeseen. Ei ole mitään hyötyä siitä, että alan hätäillä ja huolehtia asioista, joissa ei ole mitään huolehdittavaa. Keskityin tarkkailemaan tilannetta, toimimaan avustajana ja ennen kaikkea helpottamaan puolisoni oloa. Halailua, hierontaa ja sylissä pitämistä siis riitti, mutta en kokenut tarpeelliseksi valittaa.
Jonkin ajan kuluttua tapahtui siirto tarkkailuhuoneeseen supistusten käydessä entistä kivuliaammiksi. Vuorossa oli lisää odottelua ja jälkikäteen tarkasteltuna tämä aika oli se vaihe, jossa mentiin pieleen. Odotteluaikana puolisoni ajatukset pysyivät vielä kasassa ja olisimme voineet esittää henkilökunnalle omia toivomuksiamme synnytyksen kulusta. Vasta myöhemmin saimme tietää, että koko sairaala oli täynnä synnyttäjiä ja kaikki resurssit olivat enemmän kuin täystyöllistettyjä.
Tutkimukset alkoivat - kuinkas muuten - oksentamisella. Ensin suoritettiin ulkotutkimus ja opiskelija arvioi painoksi noin 3,5 - 3,6 kg. Supistusten alkaessa käydä siinä määrin kivuliaiksi, että puolisoni hermot alkoivat pettää päällimmäiseksi nousi tarve saada kipu pois. Suunnitelmat vesisynnytyksestä, akupunktiosta ja muista tavoista lievittää kipuja ilman lääkitystä menivät uusiksi.
Kello koitti kahdeksan ja kävin soittamassa töihin, että töihinsaapumiselle tuli pieni este. Asiakas muistutti, että syy on hyväksyttävä, muttei hyvä, ja ainoa hyvä syy töistä poisjäännille on kuolema (oma). Onnentoivotusten jälkeen palasin tarkkailuhuoneeseen, jossa sisätutkimus oli suoritettu ja todennettu, että kohdunsuu oli 4cm avoinna. Saimme käskyn siirtyä synnytyshuoneeseen.
Syntymä: prologi
(Kirjoituksen ajankohta 26.09.2006)
Jostain kohtalon oikusta olin mennyt juuri tänä yönä aiemmin nukkumaan – aivan kuin kehoni olisi tiennyt, että levolle olisi lähitulevaisuudessa tarvetta. Kello kahdelta yöllä puolisoni herätti minut ja kertoi, että häntä supistelee jatkuvasti. Alkoi huolestuttavasti tuntua siltä, että nyt saattaisi olla tosi kyseessä. Kaikesta valmistautumisesta huolimatta kaikki oli sillä hetkellä vähintäänkin epätodellisesta, kuin unta. Vietimme tunnin verran kellotellen supistuksia: 4 minuuttia, 8 minuuttia, 5 minuuttia, 10-15 sekuntia kerrallaan. Alkoi jännittää yhä enemmän ja päässäni pyörivät kaikenlaiset asiat: Töissä tärkeä palaveri, miten siellä nyt menee? Onnistuuko koirien hoitaminen? Mitä kaikkea pitää ottaa mukaan? Pitikö tulla näin "yllättäen"? Voi kun saisi nukkua edes vähän enemmän.
Supistusten jatkuessa puoliso soitti Kätilöopistolle ottaakseen selvää mitä tehdä. Vastaus oli tylyhkö: Panadolia ja nukkumaan. Koin yhtäaikaa tyytyväisyyttä ja huonoa omaatuntoa siitä, että olin iloinen kyseessä olleen vain väärä hälytys. Ennen nukahtamista sain vielä tunnustelemalla varmistetuksi, että lapsi on vielä matkassa mukana ja liikkuu vatsassa. Vaikka olo olikin hermostunut, tuntuu vaikealta keksiä parempaa tapaa tapaa nukahtaa kuin pitää rakastamaansa puolisoa sylissään ja tuntea lapsensa liikkeet käsiensä alla.
Puolisoni ei saanut nukutuksi lainkaan ja herätti minut viiden aikoihin: supistukset olivat entistä voimakkaampia ja kestivät pidempään, noin puolen minuutin verran. Soitimme uudestaan sairaalaan ja tällä kertaa meitä kehotettiin saapumaan paikalle. Lähtiessäni koirien kanssa pihalle tuleva äiti juoksi vessaan oksentamaan. Ulkona kävellessäni tunnustin, että uskottava se on - tästä se alkaa - ainakin jos on kirjallisuudessa kerrottuihin varmoihin ennusmerkkeihin uskomista.
Tavaroita keräillessä ja kahvia keittäessä jännitys haihtui ja muuttui määrätietoisuudeksi. Soitin taksin hieman ennen kuutta ja kohta olimme jo matkalla synnyttämään. Taksissa istuessamme ihmettelimme, että miksi ihmeessä lasten on synnyttävä aina yöllä. Mitä vikaa päivässä on?
torstai 31. tammikuuta 2008
Lahjoja vai lahjuksia?
Lapsuuteni rakkaimpia leluja olivat autorata ja videopeli. Kumpaakaan en koskaan uskonut saavani lahjaksi, sillä ne olivat aivan tuhottoman kalliita ja olimme kuitenkin vähätuloisempi työläisperhe. Kun ne kuitenkin lopulta paljastuivat jouluna kääreiden alta, en tiennyt miten päin olisin ollut. Tiesin myös, että vastaavaa ei olisi ihan heti tiedossa ja niinpä vaalin niitä kuin kalleimpia aarteitani. No, itse asiassa ne kyllä olivatkin kalleimpia aarteitani.
En tiedä onko kyse vain vanhenevan miehen mutinasta vai todellisesta asiasta, mutta kohdatessani jokajouluisten lelukuvastojen valtaisan tavaramäärän ja häpeilemättömän kaupallisuuden alan tuntea hienoista pahoinvointia. Ei sen näin kuuluisi mennä, sillä eiväthän lelut mitään päivittäistavaroita ole, joita ostetaan kuin suklaapatukoita.
Myönnettäköön, että kuvaston äärellä sisäinen shoppailijani herää ja haluaisin ostaa lapselleni kaikenlaisia uusia, hienoja leluja. Suostuttuani kokemaan hetkellistä epämukavuutta ja tutkittuani sisintäni edes likimain rehellisesti havaitsen, etten halua ostaa leluja, koska uskoisin lapseni tarvitsevan tai haluavan niitä. Haluan ostaa ne, koska siitä tulisi itselleni mielihyvää - tai ainakin näin kuvittelen. Lelujen ostaminen lapselle on kovin helppo ja lopulta halpa tapa ostaa itselleen hyvä omatunto ja lämmin tunne sydämeen. Ja ehkä jopa lapsikin ilahtuu, mikä varmasti olisi iloksi kaikille, mutta ei toki välttämätöntä.
Huolestumiseni kuvastojen yltäkylläydestä ja sen houkutuksista koskee siitä potentiaalisesti seuraavaa lahjan arvon inflaation riskiä. Jos työpäivä toisensa jälkeen venyy syöden aikaa lapsen kanssa olosta ja omatunto alkaa kolkuttaa, on liian helppo tapa lääkitä omaa epämukavuuttaan ostamalla lapselle viikonloppuna lahjaksi taas uusi ja hieno lelu. Lapsi on varmasti iloinen, mutta mitä lapsi tästä oppii? Että lahjoja saa automaattisesti joka viikonloppu eikä niillä ole sen suurempaa merkitystä? Entä mitä lapsi oppii rahan ja tavaran arvosta? Ja ennen kaikkea, mitä lapsi oppii oman itsensä arvosta? Kyse on asioista, jotka mielestäni ovat myöhemmässä elämässä merkittäviä, jolloin pitäisi ehkä miettiä toisenkin kerran onko oikein tukea niiden arvon alenemista omalla toiminnalla.
Pahimmillaan lahjan arvo voi madaltua sille tasolle, että lapsi paiskoo jouluaattona sadatellen pois ne lelut, jotka eivät ole hänen mielestään hyviä ja lopuksi vielä ilmaisee suuttumuksensa saamiensa (mieluisten) tavaroiden vähyyden johdosta. Tässä kohtaa vanhempien olisi hyvä vetäytyä peilin ääreen ja katsoa sinne niin kauan, että jokin järki palaa omaan päähän sieltä mihin ikinä onkin karannut. Ammattipiireissä käytetään tietääkseni termiä hemmoteltu kakara ja on viitteitä, että murrosiässä oireet eivät ainakaan helpotu.
Jos tarkastelen omaa lapsuuttani, niin pakkohan se on myöntää, että tietysti oli tyhmää, jos sai lahjaksi tuon kammotun Pehmeän Paketin eikä vaikkapa uutta koottavaa lentokonetta. Siitä huolimatta sekin oli arvokas lahja, ja kun alun pettymys oli mennyt ohi, löytyi mummon kutomille villasukille kuitenkin käyttöä - viimeistään, kun meni ulos ja pakkanen iski kiinni varpaisiin.
keskiviikko 30. tammikuuta 2008
Rikoksesta ja rangaistuksesta
Törmäsin taannoin arkipäiväiseen, mutta ajatuksia herättävään tapaukseen. Taustoista en tiedä, mutta tavalla tai toisella tilanne oli päätynyt siihen, että äiti oli ilmeisesti poistunut paikalta ja noin neli-viisivuotias lapsi huusi itkien pahaa oloaan isänsä vieressä.
Sinänsä oma kysymyksensä on miksei isä tehnyt elettäkään lohduttaakseen lastaan vaan päin vastoin otti tähän enemmän etäisyyttä, mutta tällä kertaa jätän sen aiheen tarkastelun tuonnemmaksi. Tarkkailin tapahtumia sivusta hyvän aikaa hämmentyneenä ja mietteliäänä, ja lopulta minuuttien kuluttua lapsen itku loppui ja välikohtaus oli ohi. Tapaus sai minut mietteliääksi.
Aloin miettiä mitä voisi olla taustalla ja kehitin skenarion, joka on hyvinkin arkipäiväinen. Syystä tai toisesta lapsen ja useimmiten äidin välille syntyy kahnaus, joka joskus kulminoituu lapsen raivokohtaukseen. Vanhempi saattaa reagoida yhtäläisellä suuttumuksella ja tähän liittyy usein paljon muutakin kuin vain pelkästään lapsen ja vanhemman välinen hetkellinen tilanne. Riittävästi kiihtyneen yhteenoton tuloksena saattaa olla vaikkapa uhkauksella ryyditetty rangaistus: "Jää sitten siihen huutamaan niin minä menen yksinäni. Ja olet siinä tai en enää ikinä ota mukaan kauppaan, ettäs tiedät!"
Kun riidan toisena osapuolena toiminut vanhempi on poistunut näköpiiristä lapsen raivo kääntyy hetkessä hädän ja epätoivon puolelle. Mitä jos äiti oikeasti tarkoittikin mitä sanoi? Mitä jos äiti ei otakaan minua enää mukaansa? Mitä jos äiti ei enää rakasta minua? Lapsi pyrkii hyvittämään tekoaan, mutta itkuiset huudot kaikuvat kaikille muille korville paitsi niille, joille ne on tarkoitettu. Käytännössä siis kuuroille korville. Toisaalta, vaikka vanhempi olisikin paikalla, vanhempi saattaa olla tietoisesti "kuuro" lapsen hädälle. Ehkä syynä on oma suuttumus, jonka kesto saattaa olla pidempi kuin lapsen. Tai ehkä kyse on vain omasta vankkumattomasta kannasta, jonka mukaan väärinteolle on syytä olla aina seurauksena rangaistus.
Mitä haen takaa on, että on mielestäni kohtuutonta rangaista lasta lisää, jos on ilmiselvää, että lapsella on jo valmiiksi paha olla. Viesti on joka tapauksessa mennyt perille siinä määrin kuin se senhetkisissä olosuhteissa voisi mennä perille. Vanhemmalla on vastuu toiminnastaan - suuttuneenakin.
Sitä paitsi, oma suuttumuskin katoaa yleensä sen sileän tien, kun saa lapsen syliinsä eikä se suuttumuksen aihekaan tunnu enää niin tärkeältä.
tiistai 29. tammikuuta 2008
Maailmojen sota
Akanvaajan kirjoituksen Kasvatusta vai kasvamista? innoittamana pohdin kommenttiani hitusen pidemmällekin:
Professori Matti Bergström käsittelee kirjoissaan Lapsi - viimeinen orjamme ja Mustat ja valkeat leikit juuri näitä lapsen ja aikuisen maailman yhteentörmäysten ongelmia. Lapsi taistelee mielessään myllertävän pyörremyrskyn silmässä eikä vanhempien taivastelu ja ihmettely auta asiaa.
Aikuisten maailma on täynnä sääntöjä ja määräyksiä. Lapsen sisäinen maailma on pimeä ja tuntematon ja täynnä demoneita. Lapsen mieli on näiden maailmojen välisen sodan taistelutanner. Pimeän ja valkean kohdatessa syntyy myrskyjä, lapsen yrittäessä selviytyä ja ymmärtää mitä tapahtuu. Onko siis ihme, että pienokaisen elämä on joskus täynnä räjähdyksiä, purkauksia ja tuhoa?
Lapsi yrittää siis selviytyä sisäisten ristiriitojensa keskellä ja pahimmillaan irrationaalisten jättiläisten ympäröimänä, sillä aikuiset ovat jo ajat sitten jättäneet taaksensa sen planeetan, jolla lapsuusaikansa viettivät. En tiedä voiko aikuinen koskaan sinne palata, mutta suurin osa ei tunnu haluavan edes muistaa millaista oli olla lapsi.
Pitää varmasti paikkansa Lassin (Lassi ja Leevi) katkerana taas yhden elämän vastoinkäymisen edessä esittämä väittämä, että he, jotka sanovat lapsuuden olevan elämän parasta aikaa eivät ole koskaan olleet lapsia.
Tökkimisestä ja muusta kommunikaatiosta
Viikonloppuna poikani alkoi tökkiä naamaani lelulla. Ohjeistin välittömästi, että naamaan ei saa tökkiä ja viesti tuntui menevän perille. Poika lähti pois ja meni toisen koiran viereen alkaen tökkiä tätä lelulla ja katsellen minua. Tässä kohtaa tajusin mitä poika ajaa takaa: Onko kielto yleispätevä vai pelkästään isiä juuri nyt koskeva?
Aloin pohtia miten usein lapset tulevat väärinymmärretyksi, koska vanhemmat eivät osaa tai jaksa ajatella oikein. Mainittu tapauskin olisi voitu ymmärtää täysin väärin ja myöhemmin taivastella, kuinka "Silkkaa mielenosoitustaan oli taas ipanan mentävä tökkimään koiraa, vaikka juuri olin kieltänyt tökkimästä!"
Jos mietitään kyseistä tapausta, omasta mielestäni olin kieltänyt tökkimästä. Mistä ihmeestä lapsi voi tietää koskeeko kielto vain isin tökkimistä ja kenties juuri nyt vai onko kyse yleispätevästä säännöstä? Ainoa tapa ryhtyä selvittämään on tehdä lisää tutkimuksia ja kokeiluja. Lähemmin tarkasteltuna suorastaan loistavaa ongelman ratkomista.
Vielä kun meistä aikuisista saataisiin jollain ilveellä järkevästi toimivia.
maanantai 28. tammikuuta 2008
Jättiläisen moottoripyöräkypärä
Muistellessani omaa lapsuuttani mieleeni nousee aina mielikuva täyteen pakatun, ruskean Saab 96:n takapenkistä, ikkunassa ohivilisevästä kesäisestä suomalaismaisemasta ja puoliavoimena viheltävästä etuoven ikkunasta. Joka kesä koulun kevätjuhlan jälkeen pakkasimme automme ja lähdimme kuukaudeksi kiertämään Suomea ja usein myös muita pohjoismaita.
Matkalle lähtö oli aina yhtä jännittävää, erityisesti jos ruuhkia välttääksemme lähdimme matkalle aamuyöstä kuin seikkailukirjojen salainen retkikunta. Viime vuoden reissun epämiellyttävät muistot ja sattumukset olivat jo pyyhkiytyneet aikaa sitten pois muistista ja niiden tilalla oli vain odotus uudesta ja jännittävästä kokemuksesta. En edes ymmärtänyt, että kesää voisi viettää jotenkin muuten ja matkaa odotettiin kuin Joulua.
Matkoilla tutkittiin nähtävyyksiä, levättiin leirintäalueilla - joskus vain yö, joskus koko viikonloppu - ja ajettiin autolla usein hyvinkin pitkiä rupeamia. Jos leiriydyimme pidemmäksi aikaa, sain uusia ystäviä, sillä kaikki lapset olivat samassa veneessä ja vailla tuttua ja turvallista ystäväpiiriä. Kielimuuri ei ollut ongelma vaikkapa saksalaisten tai tanskalaisten lasten kanssa, sillä leikki tai jalkapallo ovat kansainvälisiä kieliä.
Matkat ovat jääneet mieleen yhtä olennaisena osana omaa lapsuutta kuin mummolan kesäauringon polttaman tien reunustalla pörräävät kimalaiset. Ne ovat Suuria kokemuksia, joita ilman lapsuuteni enkä siten minä itse olisi sitä mitä nyt olen.
On pienempiä kokemuksia, jotka nousevat voimakkaimpina muistoina. Pyllymäen laskeminen Norjan jäätiköillä, aamuinen kasvojen pesu Jäämeressä ja veljeni kanssa metsässä kykkiessäni vessapaperirullan varastanut sukulaislasten koiranpentu. Toki matkoihin liittyy myös ahdistaviakin kokemuksia, mutta haluan mieluummin ottaa ne pois siitä Tarinasta, jonka tämä osa lapsuutta muodostaa. Elämässä on muutenkin riittävästi ikäviä asioita ja on mukavampaa pitää tämä osa kauniina ja idyllisenä.
Itseäni huolestuttavat lapset, jotka jäävät paitsi näistä kokemuksista. Tärkeä osa vanhemmuutta on, että kun lapsi on aikuinen, hän voisi muistella omaa lapsuuttaan hyvänä aikana. Siihen saa ja ehkä pitääkin kuulua ikäviä asioita, mutta saldon tulisi aina jäädä plussalle. Lapsuuden tulisi olla jotain mitä aikuinen voi taaksepäin katsoessaan muistaa lämmöllä.
Resepti ei kuitenkaan ole mikään seitsemän ruokalajin illallinen, vaan ihan kotikutoista yhdessäoloa, elämää ja välittämistä. Ei siihen tarvita johtajan palkkoja, citymaasturia, maailmanympärimatkoja ja suuria unelmia täyttäviä kokonaisvaltaisia elämyksiä. Viikonloppu luonnon helmassa ja saunan lämmittäminen perheelle isän kanssa tai vaikkapa piknikki kävelymatkan päähän pieneen metsään voi olla lapselle sellainen kokemus, josta jää koko elämän mittainen lämmin muisto. Ei se ole niin vaikeaa.
Ja alkuperäiseen aiheeseen palatakseni: Jättiläisen moottoripyöräkypäriä olivat teiden varsilla taukopaikoille sijoitetut puoliympyrän muotoiset roskikset, joiden kansi näytti moottoripyöräkypärän visiiriltä. Lapsena se oli mielestäni ainoa selitys sille mysteerille, jota nämä omituiset pallot edustivat.
Matkalla riittävän hyväksi vanhemmaksi
Toistuvasti törmään pienten lasten vanhempiin, jotka ovat keskellä syyllisyyden ristiaallokkoa ja neuvottomia yrittäessään olla hyviä vanhempia. Heti ensimmäisenä viittaan Jari Sinkkosen näkemykseen, jonka mukaan täydellinen vanhemmuus ei ole edes lapsen etujen mukaista saati että siihen pyrkiminen olisi edes vanhempien etujen mukaista. Pahimmillaan vanhempi on kuin Buridanin aasi ja lamaantunut vain potentiaalisesti huonojen valintojen keskellä.
Johdannossa kerroin Timo Airaksisen kuvauksesta koskien etiikkaa. Ajatus taivaalla siintävästä tähdestä pätee myös vanhemmuuteen. Tuo tähti on Hyvä vanhemmuus, sillä jokainen meistä haluaa varmasti olla lapselleen hyvä vanhempi, jopa niin hyvä kuin vain mahdollista. Tätäkään ei tule kuitenkaan ottaa ehdottomasti ja kirjaimellisesti, sillä kukapa voisi saavuttaa taivaan tähden.
Tarvitaan uskoa omaan vanhemmuuteen ja ennen kaikkea omaan itseen. Uskoa siihen, että se, mihin pyrkii on tehdyn työn arvoista ja ennen kaikkea hyvää ja oikein. Toki matkalla voi tapahtua kaikenlaista, mutta ainakin on pyrkinyt niin kuin itse kokee oikeaksi. Vanhemmuudessa olisi pyrittävä siihen, että voi milloin tahansa seistä omien valintojensa takana suoraselkäisesti ja ylpeänä.
Jos uskoo itseensä ja omaan vanhemmuuteensa, saavuttaa kyvyn antaa itselleen anteeksi omia virheitään, sillä virheisiin ja kompastuksiin sortuu jokainen. Virheisiin tulisi ennemminkin suhtautua kuin kriittisiin ystäviin, jotka pakottavat tarkastelemaan itseä ja mitä on tekemässä. Hetkeksi pysähdyttyään on helppo katsoa taivaanrantaan ja kysyä onko edelleen oikealla kurssilla.
Elämä on kuitenkin lopulta aina ennustamatonta eikä mitään voi tietää varmuudella. Kyse on kuitenkin vain tosiasiasta, joka on hyväksyttävä ja sitä paitsi - mitä olisi elämä, jonka voisi tietää etukäteen? Aiemmin mainittu tähti tulisi kuitenkin pitää näköpiirissä muistutuksena siitä mihin on lapsen kanssa matkalla. Johdonmukaisella etenemisellä saapuu ainakin lähelle sitä mitä haluaa. Ja vaikka ei saapuisi, niin todennäköisesti se toinenkaan paikka ei ole sen huonompi.
Riittävän hyvää vanhemmuutta on kuitenkin yhtä monenlaista kuin vanhempiakin.
