Kulutus ja minä

Eräässä keskustelussa avasin vähän näkemystäni kulutuksesta, tavarasta ja omistamisesta. Mielestäni hyvä vanhan ajan sääntö on edelleen voimassa: Köyhällä ei ole varaa ostaa halpaa. Myös pieneen tavaramäärään pyrkivää voidaan pitää ostokäyttäytymiseltään "köyhänä".

Alla periaatteita, joihin mä itse olen pyrkinyt (mutten aina onnistu noudattamaan):

• Osta vain tavaroita, joita tarvitset
• Osta tavaroita, joihin olet tyytyväinen
• Osta kestäviä ja laadukkaita tavaroita ja ole valmis myös maksamaan laadusta
• Valitse ekologisempi ja eettisempi vaihtoehto, jos mahdollista
• Tue lähituotantoa ja käsityötä. Vältä pitkiä logistisia ketjuja
• Osta tuotteita, jotka säilyttävät jälleenmyyntiarvonsa mahdollisimman hyvin

Kaikki nuo nostavat hankintojen hintaa, mutta se on oikeastaan yksi tapa kontrolloida omaa ostokäyttäytymistään. Kun sohvaan on laittamassa useamman tonnin, alkaa väistämättä harkitsemaan todella tarkkaan millaisen sitä oikeastaan haluaa. Arvokkaampi fillari taasen kestää tuhansia ja taas tuhansia kilometrejä ja maksaa itseään takaisin huollon ja varaosien vaihdettavuuden muodossa. Parempia vaatteita hankkii harvemmin ja niitä tulee käytetyksi enemmän.

Vasta tutkimalla tarkemmin tuotteiden rakennetta mä olen alkanut havaita selkeitä eroja halvan ja kalliimman välillä. Halvassa tuotteessa säästetään pienissä jutuissa, jotka saattavat tuntua triviaaleilta, mutta mitä monimutkaisempi tuote on, sitä useammassa "pienessä jutussa" on säästetty ja sitä enemmän siinä on osia, jotka voivat pettää. Mitä pidempi suunniteltu käyttöikä on, sitä todennäköisemmäksi osien pettäminen muodostuu. Ja koska halvempiin tuotteisiin ei usein ole varaosia, yksi pieni hajonnut osa tekee koko tuotteesta käyttökelvottoman. Tämä on mun mielestäni sitä suurinta järjettömyyttä ja todellista tuhlausta. Tuntuu käsittämättömältä, että ruuvin kierteiden pettäminen tai katkennut muoviosa voisi tehdä kokonaisesta kodinkoneesta jätettä, mutta näin se menee. Tuo yllämainittu pätee myös vaatteisiin. Kenkien kohdalla mä pyrin lähtemään noin 5-6 vuoden käyttöiästä, jolloin 200 euron ostoksesta muodostuukin 30-40 euroa vuodelle ja käyttämällä hyviä suutareita voi käyttöiän tuplata. Takeissa voi valita alerekin sijaan valmistajan, joka tarjoaa kunnostus- ja huoltopalveluita.

Aina ei tarvitse tyhjentää tiliään voidakseen hankkia jotain korkealaatuista. Fannyn talvitakki maksoi vintage-liikkeestä ostettuna muistaakseni 50 euroa. Laatu ja materiaalit ovat jotain sellaista, mistä ei nykypäivänä voi unelmoidakaan maksamatta itseään kipeäksi, ja lisäksi vielä käsityötä. Takki on kaikesta päätellen kulkenut yhden ihmisen elämän läpi ja siirtynyt toiselle. Ehkä se jatkaa vielä kolmannelle. Tuo jos mikä on todellista ekologisuutta.

Tavaroiden vähentämisen ei tarvitse tapahtua kertarysäyksellä kaapit siivoamalla, vaan se voi tapahtua myös pitkänä prosessina, jossa tavoitellaan kokonaisvaltaista elämän- ja ajattelutavan muutosta. Jossain vaiheessa huomaa, että jotain on täytynyt tapahtua, koska talosta lähtee enemmän tavaraa kierrätykseen kuin uutta tulee sisään.

Eräs asia, joka mun mielestäni kaipaa huomiota, on tavarat osana elinympäristöä. Jos elää koti täynnä tavaroita, joista ei oikeastaan edes pidä, voi suhtautuminen koko elämään alkaa muuttua samanlaiseksi. Niin kauan kuin tavarat ovat ympärillä siksi, että jos vaikka sitten kun, elää itsekin elämäänsä sitkuillen sen sijaan, että keskittyisi siihen, mikä on omassa elämässä juuri silloin tärkeää. Kummastakin elämänasenteesta voi sanoa, ettei se ainakaan onnellisuuteen johda.

Nää jutut saattaa kuulostaa monen korvaan elitismiltä, mutta mulle niissä on kyse muusta. Enemmänkin tuo kaikki on oman elämänsä haltuunottamista ja tasapainon tavoittelua. Onnea ei saavuta ulkoapäin eikä se tule materian kautta, mutta koska materia on joka tapauksessa välttämätöntä, tulisi suhteessa siihen tavoitella tasapainoa ja tyytyväisyyttä.

Lue lisää...

Kasvatus, itsekritiikki ja tunnehallinta

Juuri keskustelin vaimoni kanssa omasta näkemyksestäni kasvatuksen suhteen ja omista ongelmistani siinä. Mä pyrin ainakin ajoittain tarkastelemaan omia kasvatusmenetelmiäni kriittisesti ja tekemään korjausliikkeitä sitä vaativissa kohdissa. Kuitenkin joskus on sietämättömän vaikeaa vaikuttaa omaan käytökseensä.

Kun koiranpentu näkee jotain jännää, ei vaakakupissa paljon paina se, että olet juuri kieltänyt menemästä aidan toiselle puolen. Uteliaisuus ja halu käydä tutkimassa vain menevät ohitse humahtaen ja koira on toisella puolella aitaa. Tuskin kukaan koirankoulutuksesta mitään tietävä väittäisi koiran tekevän tätä ilkeyttään tai sinua uhmatakseen. Harva myöskään alkaa huutaa koiralle raivoissaan, vaan useimmat hakevat koiran ja pyrkivät vastedes välttämään vastaavia tilanteita, esim. pitävät koiran kytkettynä.

Mä vedän paljon yhtäläisyyksiä eläinten ja ihmisten välille ja siten myös koiranpentujen ja lasten. Siitä huolimatta mä löydän itseni aina ajoittain tenttaamassa lapselta sitä perinteistä "Montako kertaa tästä pitää vielä sanoa?" Ihan oikeasti - odotanko mä vastauksia esittämääni kysymykseen? Oletanko aivan aidosti, että lapseni vastaa "Kolmekymmentäseitsemän", "Yksi" tai "Ei enää yhtään, isi - tämä riittää. Opin läksyni"? Tähän muuten liittyy vielä se toinenkin "Miksi sinun aina täytyy tehdä näin?" - joka ei ole mitenkään suhteessa todellisuuteen, sillä riittää, että lapsi on tehnyt asian "väärin" vain kerran ja muut parikymmentä kertaa aivan niin kuin pitääkin.

Mä tiedän taustalla vaikuttavan usein aivan samanlaisten mekanismien kuin ylempänä mainitulla koiranpennulla. Voi olla myös, että lapsi ei ole sisäistänyt kiellon merkitystä. Eli siis sitä, että kiellon noudattaminen tarkoittaa tiettyjä toimintoja - tai lähinnä toimintojen tekemättä jättämistä. Lapsi ei välttämättä edes osaa muodostaa kytköstä kiellon ja aiemmin tehdyn asian välille. Tai kytkös menee pieleen jollain tavalla.

Kieltoja ja rangaistuksia voi käyttää ja tuleekin käyttää osana kasvatusta, mutta ikävä kyllä liian usein kasvattaja jakaa kieltoja ja rangaistuksia itsensä takia. Lapsen toiminta aiheuttaa meissä aika ajoin negatiivisia tunteita, jopa vihaa. Suurin osa meistä ei kuitenkaan kykene prosessoimaan näitä tunteita, vaan tunteet olisi kohdistettava johonkin ulospäin. Vaihtoehtoisesti ne voi kohdistaa sisään päin, mutta se on jo aivan eri kohta sairaskertomusta. Useimmat meistä tietävät, ettei lapsiin saa kohdistaa negatiivisia tunteita tekoina. Paitsi jos ne tehdään kasvatuksellisista syistä.

Mä väitän, että liian usein rangaistuksia jaellaan ilman sen suurempaa pohdintaa sen kasvatuksellisesta tarkoituksesta. Kasvatuksellisuutta voidaan käyttää hyvin perusteena rangaistukselle ja rangaistushan on annettava, koska sisäinen oikeustajumme huutaa, ettei tällaisesta saa selvitä ilman seuraamuksia! Liian usein vanhempi kohdistaa negatiivisia tunteitaan tekoina tai sanoina lapseen vain lievittääkseen omaa negatiivisten tunteiden aiheuttamaa pahaa oloaan.

Muka-rationaalisesti perusteltu sisältä kumpuava rangaistus on melkein pahempi kuin että lapselle huutaisi ajattelemattomuuksia. Jälkimmäisessä tapauksessa vanhempi sentään käy pyytämässä tekoaan anteeksi - rangaistus on aina oikeutettu eikä sitä pidäkään pyytää anteeksi.

Miten ihmeessä koiran kohdalla vika on aina hihnan toisessa päässä ja lapsen kohdalla lapsessa?

Lue lisää...

Uusi järjestys koittaa

Loppukeväästä vaimo ehdotti haastetta: 10-15kg painoa pois vuoden loppuun mennessä. Pohdin asiaa väyrysmäisesti yön yli ja lähdin mukaan. Ensin rimpuilin itsekseni muutaman viikon enkä saanut oikein mitään aikaiseksi. Kun noin kuukausi oli kulunut, päätin ottaa itseäni niskasta kiinni.

Ensin liityin Keventäjiin ja on myönnettävä, että päätös oli loistava. Formaatti sopii mulle aivan loistavasti ja toimii. Ruokavalio muuntuu terveellisemmäksi ja liikunta tulee mukaan kuin itsestään. Välillä voi hyvän juoksulenkin jälkeen syödä hyvällä omallatunnolla vaikkapa sipsejäkin, kun tietää, että rajat eivät ylity. Nameja voi syödä, mutta ne on ansaittava.

Seuraavana listalla oli tupakoinnin lopettaminen. Mittarissa oli 22 vuotta sauhuttelua enemmän tai vähemmän lähelle aski päivässä. Monen monituista kertaa on tullut kokeilluksi lopettamista ja aina yhtä huonolla menestyksellä. Tämä kerta oli erilainen - ja lopullinen - sen päätin heti aluksi. Jo parin viikon kuluttua mä mietin mikä teki tästä kerrasta erilaisen, kunnes tajusin: Aiemmin olin lopettanut huonoa ja epämiellyttävää tapaa, nyt irtauduin vaarallisesta ja vakavasta riippuvuudesta. Ensi kertaa tunnustin olevani tupakasta riippuvainen.

Koska liikuntaa tuli muutenkin jossain määrin harrastetuksi, alkoi nälkä kasvaa syödessä. Sitä paitsi tupakasta irtautuminen alkoi tuottaa energiaa, joka oli saatava puretuksi johonkin. Uusiin harrastusvälineisiin ei ollut liiemmälti rahaa, joten päätin ryhtyä juoksemaan. Eipä kulunut kauankaan, kun olin ohjannut riippuvuuteni uuteen osoitteeseen. Olin koukussa juoksemiseen.

Kerran olen notkahtanut koko projektin suhteen muutaman viikon ajaksi, mutta siitäkin nousin takaisin jaloilleni. Painoa on pudonnut maltillisesti (reilut 5kg), mutta vanhat vaatteet ovat alkaneet mahtua päälle. Tupakasta olen pysynyt irti nyt kolme kuukautta enkä enää halua aloittaa uudestaan. Kun aloitin juoksemisen, pystyin juoksemaan viiden minuutin välein minuutin. Nyt voin juosta 3-4 minuuttia 1-2 minuutin välein. Ehkä joskus voin tehdä sen mitä en ole koskaan tehnyt: Juosta viisi kilometria yhtä soittoa.

Näitä projekteja tullaan seuraamaan myös perheessä tapahtuvien asioiden ohella.

Lue lisää...

Antakaapa tilaa reippaalle pojalle!

Pojalle sinistä, tytölle punaista. Jos kyse on pienestä lapsesta ja vanhempi on hempeämpi, väriä voidaan sävyttää vaaleampaan. Tärkeää kuitenkin on, että pukeudutaan sukupuolen mukaisesti. Eiväthän miehetkään pukeudu hameeseen! Tai oikeastaan pukeutuvat, mutta sellaisia ei lasketa. Miehet ovat miehiä ja naiset naisia, ja käytöksen, pukeutumisen ja koko olemuksen tulisi viestiä kumpaan ryhmään kuulutaan. Muuten koko maailmaa kohtaa tuho ja rappio.

Ollessamme kahvilla viereisen perheen tuttava huomioi miten pojalla oli vaaleanpunainen haalari. Tottakai asiasta piti päästä huomauttamaan, mutta heti perään oli muistutettava, kuinka asialla ei ole "oikeasti väliä". Ei sillä olekaan kuin aikuisille. Aikuisten on äärimmäisen tärkeää tietää lapsen sukupuoli, jotta he osaavat suhtautua tähän oikein. Jos tytöksi luultu osoittautuu pojaksi, puhe ja käytös muuttuu jo seuraavassa lauseessa. Pahimmillaan siniseen puetun tytön tullessa leikkimään muita tyttöjä pyydetään antamaan tilaa reippaalle pojalle.

Mielenkiintoinen psykologinen havainto on, että kaksivuotiaana lapsen käyttäytyminen sisältää kummankin sukupuolen elementtejä. Vähitellen "väärät" putoavat pois, kunnes viimein noin nelivuotiaana lapsi on kuin oman sukupuolensa vahvimpien stereotyyppien karikatyyri. Nelivuotias poika on miehekkäämpi kuin voi koskaan loppuikänsä aikana olla villeimmissä kuvitelmissaankaan.

Lapsihan käyttäytyy täysin järkevästi. Kaksivuotiaana hän harjoittelee sosiaalisen elämän ensiaskeleita ja oman sukupuolisen epävarmuutensa keskellä toimii varmuuden vuoksi kaikkien sukupuolten mukaan. Osa vanhemmista ja vaikkapa päiväkodin henkilöstöstä tai tuttavista tarttuu "poikkeamiin" välittömästi. Pojilta ei hyväksytä tyttömäisiä elkeitä ja niistä huomautetaan heti havaittaessa ja päinvastoin.

"Pojat eivät leiki nukeilla eivätkä pojat itke" on tavallinen hyvin eksplisiittinen kielto olla käyttämättä vääriä ominaisuuksia. Kiellot voivat olla myös passiivisempia: "Etkös tykkäisi enemmän leikkiä leluliedellä kuin tuolla kuorma-autolla? Muutkin tytöt leikkivät keittiöllä tai nukeilla." Ethän halua olla erilainen kuin muut? Lasten kohdalla tarpeemme survoa yksilö sovittuun muottiin on suorastaan paniikinomainen ja hysteerinen. Aivan kuin nukella leikkivää poikaa seuraisi myöhemmässä elämässä jokin hirvittävä rangaistus.

Lapsen ohjaamiseen "oikeaan" suuntaan ei tarvita edes aktiivista toimintaa, vaan lapsi reagoi vanhempien välittämiin signaaleihin herkkyydellä, jota emme useimmiten edes tiedosta. Ehkä reagoimme hämmennyksellä siihen, että poika auttaa äitiä leipomisessa. Ehkä emme reagoi siihen omasta mielestämme mitenkään. Jos sama poika haluaa vaihtaa isänsä kanssa auton talvirenkaat ja tuloksena on iloa ihanan reippaasta pojasta, on itsestäänselvää kumpi voittaa käytösmallien sisäisessä vertailussa. Osa sukupuoli-identiteetteihin liittyvistä näkemyksistämme ovat niin sisäänrakennettuja ja jopa kiveenhakattuja, että emme edes tiedosta miten vahvasti välitämme niitä eteenpäin.

Lopulta parivuotisen koulutuksen jälkeen lapsi on valmistunut sukupuolikäyttäytymisen esikoulusta ja esittelee ylpeänä ja kaikkitietävänä omaa osaamistaan. Minä tiedän miten olla mies! On aika ottaa opit käyttöön ja hyödyntää niitä käytännössä. Vanhemmille ja lähiympäristölle lapsen käytöksen voimakkuus voi tulla yllätyksenä. Poika haluaa voittaa isänsä miehuusmittelyssä ja mennä naimisiin äitinsä kanssa. Tyttö uskoo viehätysvoimansa kellistävän miehen kuin miehen eikä kukaan voi vastustaa kaikkien prinsessojen prinsessaa.

Lapselle vain taivas on rajana uusien taitojen arsenaalin myötä ja vanhemmat ovat varsin ymmärrettävästi hämmentyneitä. On kuitenkin ensiarvoisen tärkeää huomioida miten vanhemmat reagoivat. Nyt vanhemmat saavat tasapainoilla, sillä lasta ei saisi lannistaa, mutta ei toisaalta lähteä mukaan esitettyyn näytelmään. Kuten läpi koko kasvunsa ajan, lapsi hakee vain rajoja käyttäytymiselleen ja vanhempien tehtävä olisi toimia asemansa mukaisesti ohjaten lasta tämänkin vaikean vaiheen ylitse.

Liian jumiutuneista sukupuolimalleista irtautuminen on kuitenkin vaikeaa ja osaltaan mahdotontakin, jos vanhempi ei itse ole sinut oman sukupuoli-identiteettinsä kanssa. Muutos vaatisi, että oma itse on asetettava kriittisen tarkastelun alaiseksi ja tämä voi olla monelle hyvinkin vaikeaa, sillä taustalla vaikuttavat aina omat kokemukset, jopa traumat. Tällainen tutkiskelu on usein raskasta eikä hoidu ihan hetkessä. Ei ole tietenkään realistista odottaa, että kaikki altistaisivat itsensä terapiankaltaiselle itsetutkiskelulle eikä se ole tarkoituskaan. Lapsen kasvatus vaatii kuitenkin mielestäni tällaistakin tapaa katsoa omaa itseään peilistä ja ajoittain kyseenalaistaa oma toimintansa.

Lukiessani sukupuolineutraalista kasvatuksesta koen silloin tällöin melkoista hämmennystä. Sukupuolineutraalius tuntuu tarkoittavan tietyssä feministisessä diskurssissa miehisten, pahojen elementtien sulkemista pois kasvatuksesta. Tietysti menettely on looginen, jos tunnustetaan ajattelu, jonka mukaan nainen on oikea, hyvä ja toivottava ihminen ja mies väärä, paha ja ei-toivottu. Koska sulkemalla toinen sukupuoli epätoivottuna ulkopuolelle tulokseksi jäisi vain yksi, menettäisi sukupuoli merkityksensä ja tuloksena olisi sukupuolineutraalius. Siihen, miten terveitä oman sukupuolensa edustajia tällä menettelyllä saavutettaisiin, en edes vaivaudu ottamaan kantaa.

En myöskään allekirjoita sukupuolen muodostumista vain kulttuurista. Tosiasia on, että ihminen on psykofyysinen kokonaisuus eikä mm. hormonaalisia eroja ja näiden vaikutuksia psyyken ja sukupuoli-identiteetin kehitykseen voida jättää huomiotta. Havaintojen perusteella on syytä olettaa, että pojat ja tytöt käyttäytyvät yleisesti ottaen tietyiltä osin toisistaan hieman poikkeavasti. Lapsella on siis tämän perusteella sisäsyntyisiä, sukupuolen määräämiä tarpeita, joiden kieltäminen tai huomiotta jättäminen olisi vahingollista. Näiden tarpeiden ilmenemismuodot ovat taas täysin yksilökohtaisia eikä yleistämällä voida tehdä toimintaohjeita vanhemmille. Vanhemmilta vaaditaan tässäkin herkkyyttä reagoida lapsen välittämiin signaaleihin. Toisaalta - samaa herkkyyttä vaaditaan mielestäni lapsen kasvattamisessa yleensäkin eikä lapsen sukupuoli-identiteetin tukeminen eroa muusta kasvatuksesta vaan on osa sitä.

Sinisestä ja punaisesta vielä sen verran, että vaaleansininen on kotonamme boikotissa. En usko, että pojallemme aiheutuu kovin suurta vahinkoa siitä, että hänellä ei ole vaaleansinistä vaatekertaa tai että hän aikuistuttuaan katselee varhaislapsuuttaan tästä syystä vihan ja katkeruuden täyttämin tuntein. Ja jos punaiset vaatteet tekevät pojastamme tulevan homon, tiedänpähän ainakin kenen suuntaan kääntyä sisustuskysymyksissä.

Lue lisää...

Päivä koti-isänä

(Kirjoituksen ajankohta 01.10.2007)

Sunnuntaina vaimon piti lähteä yhdistyshommiin ja sovimme, että hoidan lapsen ja talouden koko päivän. Sinänsä ei mitään uutta - olihan tuota tullut tehtyä useamminkin jo monen monen kuukauden ajan ja lähes joka sunnuntai vastaan lapsenhoidosta ainakin puoleenpäivään saakka. Kun vaimo palasi takaisin kotiin päivän päätteeksi hänen ensimmäinen kysymyksensä oli miksi lapsella on päällää eri vaatteet kuin hänen lähtiessään. Voidakseni vastata minun oli kuvattava päivän tapahtumia hieman laveammin:

Kymmenen pintaan laitoin jätkän nukkumaan ja puoliso lähti matkaan. Join kahvia ja puuhailin omiani tunnin verran todeten, että hyvinhän tässä menee. En olisi voinut olla enempää väärässä.

Tarkoituksenani oli tehdä päivän eväkset aiemmin hankkimastani kurpitsasta ja ryhdyin siis perkaamaan kyseistä nelikiloista hirvitystä. Puolessavälissä työtä poika heräsi, joten nappasin tyypin ylös vaunuista, riisuin ja lykkäsin potalle istumaan pissalle. Tuloksena oli hieno päikkäripissa. Lattialle ja isin sukille.

Jätkälle vaatteet päälle ja keittiöön tarkistamaan kurpitsakattilan tilanne. Ovikello soi ja tajuan, että nyt sieltä tultiin hakemaan luvattua kantoliinaa. Mutisen jotain epäselvää oviaukosta yrittäen estää yhtä lasta ja kahta koiraa pääsemästä portaikkoon. Sain luultavasti pisteitä kategorioihin epäystävällinen, omituinen ja epäsosiaalinen. Lykkään kantoliinan ovenraosta ja kiirehdin nostamaan kurpitsakattilaa levyltä.

Yhtäkkiä jotain hajoaa olohuoneessa. Löydän säpäleiksi menneen kahvimukini palasten keskeltä järkyttyneen pikkumiehen. Teen muistiini merkinnän koskien kahvikuppien pitkäaikaissäilytystä tablettien päällä. Siivoan palaset lattialta ja jatkan töitä keittiössä.

Vessasta kuuluu epämääräistä lotinaa ja juoksen katsomaan tajuten jättäneeni oven auki ja - mikä vielä parempaa - potan huuhtelematta. Lapsi istuu sukat kusilätäkössä työntäen vessapaperirullan hylsyjä pottaan. Lapsi kainaloon ja likaiset sukat pesuun. Pöntössä on kaksi vessapaperirullaa.

Lapselle uudet sukat ja jatkamaan töitä. Vessan ovi on visusti kiinni ja poika suuntaakin ihan luvan kanssa parvekkeelle. Hetken aikaa puuhasteltuani alan suhtautua epäilevästi hieman häiritsevään hiljaisuuteen, joka suorastaan huutaa parvekkeelta. Menen tarkistamaan ja löydän herran suklaakakkuinen paistinlasta kädessään kiskomassa suklaakakkua pienemmiltä osin parempiin suihin ja suuremmilta osin housuille. Housut vaihtoon ja koirat siivoamaan parvekkeen lattiaa.

Sain kurpitsan käsitellyksi ja sällille alkoi tulla sopivasti nälkä. Kumma kyllä syöminen sujui täysin kommelluksitta, joten aloin suhtautua loppupäivään optimistisesti. Paha virhe. Lykkäsin lapsen potalle ja havaitsin, että body on vähän pieni ja hankala laittaa olalle kiinni pottailun ajaksi, joten jätin sen auki. Eihän se siitä ehdi likaantua. Ei ehdikään, ellei sitä uiteta potassa. Kuten tapahtui.

Body siis vaihtoon ja lapsi pyllypesulle. Makuuhuoneeseen päästyäni muistin, että vaatteet jäivät olohuoneeseen. No, samalla saan tyhjennetyksi potan. Lykkäsin siis lapsen pinnikseen odottamaan ja suuntasin olohuoneeseen, josta löysin potan äärestä suupieliään lipovan, syyllisen näköisen huskyn. Vilkaisin pottaan ja totesin, että munkit oli vetäisty parempiin suihin.

Näillä main puolisoni saapui kotiin, tosin epäilen vahvasti, että jos olisimme saaneet vielä tunnin lisäaikaa, paitakin olisi saatu vaihdetuksi keinolla tai toisella. Loppuillan vietin valmistaen päivällistä, kuten kunnon vaimon pitääkin.

Jos tarkastelen asioita jälkikäteen, olen oppinut seuraavaa:
- Poika on aina vain nopeampi päätymään pahantekoon. Epäilen vahvasti käyrän nousevan eksponentiaalisesti.
- Huskylta on potan lähelle pääsy kielletty.
- Vessan oven tila (suljettu/ei suljettu) on syytä tarkistaa myös toiseen kertaan mahdollisten viallisten muistipiirien varalta
- Hiljaisuus ei ole koskaan hyvä asia
- Poika päätyy aina vain nopeammin pahantekoon.
- Puolison halu saada lepoa ja omaa aikaa illalla on varsin ymmärrettävää.
- Muistinko mainita, että poika päätyy koko ajan nopeammin pahantekoon?

Lue lisää...

Lahjoja vai lahjuksia?

Lapsuuteni rakkaimpia leluja olivat autorata ja videopeli. Kumpaakaan en koskaan uskonut saavani lahjaksi, sillä ne olivat aivan tuhottoman kalliita ja olimme kuitenkin vähätuloisempi työläisperhe. Kun ne kuitenkin lopulta paljastuivat jouluna kääreiden alta, en tiennyt miten päin olisin ollut. Tiesin myös, että vastaavaa ei olisi ihan heti tiedossa ja niinpä vaalin niitä kuin kalleimpia aarteitani. No, itse asiassa ne kyllä olivatkin kalleimpia aarteitani.

En tiedä onko kyse vain vanhenevan miehen mutinasta vai todellisesta asiasta, mutta kohdatessani jokajouluisten lelukuvastojen valtaisan tavaramäärän ja häpeilemättömän kaupallisuuden alan tuntea hienoista pahoinvointia. Ei sen näin kuuluisi mennä, sillä eiväthän lelut mitään päivittäistavaroita ole, joita ostetaan kuin suklaapatukoita.

Myönnettäköön, että kuvaston äärellä sisäinen shoppailijani herää ja haluaisin ostaa lapselleni kaikenlaisia uusia, hienoja leluja. Suostuttuani kokemaan hetkellistä epämukavuutta ja tutkittuani sisintäni edes likimain rehellisesti havaitsen, etten halua ostaa leluja, koska uskoisin lapseni tarvitsevan tai haluavan niitä. Haluan ostaa ne, koska siitä tulisi itselleni mielihyvää - tai ainakin näin kuvittelen. Lelujen ostaminen lapselle on kovin helppo ja lopulta halpa tapa ostaa itselleen hyvä omatunto ja lämmin tunne sydämeen. Ja ehkä jopa lapsikin ilahtuu, mikä varmasti olisi iloksi kaikille, mutta ei toki välttämätöntä.

Huolestumiseni kuvastojen yltäkylläydestä ja sen houkutuksista koskee siitä potentiaalisesti seuraavaa lahjan arvon inflaation riskiä. Jos työpäivä toisensa jälkeen venyy syöden aikaa lapsen kanssa olosta ja omatunto alkaa kolkuttaa, on liian helppo tapa lääkitä omaa epämukavuuttaan ostamalla lapselle viikonloppuna lahjaksi taas uusi ja hieno lelu. Lapsi on varmasti iloinen, mutta mitä lapsi tästä oppii? Että lahjoja saa automaattisesti joka viikonloppu eikä niillä ole sen suurempaa merkitystä? Entä mitä lapsi oppii rahan ja tavaran arvosta? Ja ennen kaikkea, mitä lapsi oppii oman itsensä arvosta? Kyse on asioista, jotka mielestäni ovat myöhemmässä elämässä merkittäviä, jolloin pitäisi ehkä miettiä toisenkin kerran onko oikein tukea niiden arvon alenemista omalla toiminnalla.

Pahimmillaan lahjan arvo voi madaltua sille tasolle, että lapsi paiskoo jouluaattona sadatellen pois ne lelut, jotka eivät ole hänen mielestään hyviä ja lopuksi vielä ilmaisee suuttumuksensa saamiensa (mieluisten) tavaroiden vähyyden johdosta. Tässä kohtaa vanhempien olisi hyvä vetäytyä peilin ääreen ja katsoa sinne niin kauan, että jokin järki palaa omaan päähän sieltä mihin ikinä onkin karannut. Ammattipiireissä käytetään tietääkseni termiä hemmoteltu kakara ja on viitteitä, että murrosiässä oireet eivät ainakaan helpotu.

Jos tarkastelen omaa lapsuuttani, niin pakkohan se on myöntää, että tietysti oli tyhmää, jos sai lahjaksi tuon kammotun Pehmeän Paketin eikä vaikkapa uutta koottavaa lentokonetta. Siitä huolimatta sekin oli arvokas lahja, ja kun alun pettymys oli mennyt ohi, löytyi mummon kutomille villasukille kuitenkin käyttöä - viimeistään, kun meni ulos ja pakkanen iski kiinni varpaisiin.

Lue lisää...

Tökkimisestä ja muusta kommunikaatiosta

Viikonloppuna poikani alkoi tökkiä naamaani lelulla. Ohjeistin välittömästi, että naamaan ei saa tökkiä ja viesti tuntui menevän perille. Poika lähti pois ja meni toisen koiran viereen alkaen tökkiä tätä lelulla ja katsellen minua. Tässä kohtaa tajusin mitä poika ajaa takaa: Onko kielto yleispätevä vai pelkästään isiä juuri nyt koskeva?

Aloin pohtia miten usein lapset tulevat väärinymmärretyksi, koska vanhemmat eivät osaa tai jaksa ajatella oikein. Mainittu tapauskin olisi voitu ymmärtää täysin väärin ja myöhemmin taivastella, kuinka "Silkkaa mielenosoitustaan oli taas ipanan mentävä tökkimään koiraa, vaikka juuri olin kieltänyt tökkimästä!"

Jos mietitään kyseistä tapausta, omasta mielestäni olin kieltänyt tökkimästä. Mistä ihmeestä lapsi voi tietää koskeeko kielto vain isin tökkimistä ja kenties juuri nyt vai onko kyse yleispätevästä säännöstä? Ainoa tapa ryhtyä selvittämään on tehdä lisää tutkimuksia ja kokeiluja. Lähemmin tarkasteltuna suorastaan loistavaa ongelman ratkomista.

Vielä kun meistä aikuisista saataisiin jollain ilveellä järkevästi toimivia.

Lue lisää...