Ottaako äitylin pikku mussukan nuppuli tisua?

Ei riitä, että äitiys on kiedottu vaaleanpunaiseen kankaaseen, sen tulee myös kuulostaa äitiydeltä. On käytettävä sanoja nuppu, mussukka, tisu ja äityli unohtamatta "Ihanaa!"-huudahduksen viljelyä lähes kaikeen mahdolliseen liittyen. Pitäähän sen äitiyden onnen paitsi näkyä myös kuulua, ettei kenelläkään olisi epäilystäkään miten ihanaa on olla pienen mussukan äityli.

Kaikki äidit eivät kuitenkaan puhu imelästi - ainakaan joka tilanteessa, vaan omien havaintojeni mukaan käytetty kieli on sidoksissa ryhmään. Kieli on tärkeimpiä tapojamme ilmaista ryhmän yhteenkuuluvuutta ja siitä poikkeaminen ei useinkaan ole toivottua. Muusta ryhmästä itseään poikkeavasti ilmaiseva joutuu usein epäilyksen alaiseksi ja monesti tuntuu, että ryhmä äitejä saattaa päätyä käyttämään ällösöpöilevää termistöä ikäänkuin varmuuden vuoksi vähän samalla tavoin kuin yhdessä lomalle poistunut varusmiesjoukko. Äitien ja varusmiesten välillä on paljon muitakin yhteneväisyyksiä, mutta niihin voin palata toisella kertaa.

Olen taipuvainen uskomaan, että "äitikieli" on useamman muuttujan tulos. Lasten kanssa puhuessaan vanhempien kieli usein muuttuu lapsenomaisemmaksi. Osaltaan kyse on tiedostetusta ja osin tiedostamattomasta toiminnasta. Koetaan, että lapselle on puhuttava tietyllä tavoin, mutta vaikutusta on varmasti myös tilanteessa vaikuttavilla tunnetiloilla. Rakkauden, välittämisen ja hoivaamishalun noustessa päällimmäisiksi tunteiksi on keskityttävä erityisesti, jos haluaa estää näiden tunteiden vaikutuksen omaan kieleensä ja puhetapaansa. Pääasiallisten hoitajien - useimmiten äitien - kohdatessa lapset ovat usein läsnä ja vanhemman vuorovaikutus jakautuu kahteen samanaikaiseen kohteeseen. Ja vaikka lapsi ei olisikaan fyysisesti läsnä, hänellä on silti vanhemman mielessä oma nurkkauksensa, jonka ovi on aina auki. Kun tähän yhdistetään ryhmän jäsenten keskinäinen vuorovaikutus ei ole mitenkään ihmeellistä, että käytetty kieli alkaa yhtenäistyä "äitikieleksi".

Koska kielellä on muitakin käyttötarkoituksia kuin ensisijaisen informaation välittäminen, joku voi toimia tarkoituksellisen poikkeavasti. Samassa ryhmässä yksi äiti saattaa korostetun selvästi pitäytyä käyttämästä samaa kieltä muiden kanssa ilmaistakseen pesäeroaan, kertoakseen "en ole nyt teidän kanssanne". Erottautuminen ryhmästä kielen kautta voi tapahtua hyvinkin nopeasti esim. pienen erimielisyyden kautta tai ryhmän rakenteessa tapahtuneen muutoksen johdosta. "Äitikieli" on siis ilmeisesti ainakin joissain tapauksissa myös tietoinen tapa puhua, joka koetaan osaksi yhteistä kulttuuria.

Toisaalta tietynlainen ilmaisutapa tuntuu olevan sidoksissa vanhemmuuteen ja lasten sekä muiden vanhempien kanssa oloon eikä ole mitenkään itsestäänselvästi sukupuolisidonnaista tai juuri äitiyteen liittyvää. Isäkirjassa (Aalto&Kolehmainen) käsitellään miestä, joka toimii perheen lasten pääasiallisena hoivaajana ja tämä heijastuu myös kieleen, joka on muuntunut tällä muistaakseni hitsaajalla "äitimäiseksi". Omat havaintoni tukevat tätä ajatusta enkä näe mitään syytä miksi kieli liittyisi mitenkään sukupuoleen. Kokonaisuutena tarkastellen aihe on huomattavan paljon laajempi kuin mitä lyhyellä pohdiskelulla pystyy kattamaan, sillä tuloksena on vain enemmän kysymyksiä kuin aloitettaessa.

Lue lisää...

Kuolemasta ja kuolemattomuudesta

Oman lapsen syntymä saa ihmisen ensi kerran ymmärtämään konkreettisesti oman kuolevaisuutensa ja katoavaisuutensa. Ennen sitä vain elää auvoisessa kuolemattomuuden lintukodossaan, jonne ei saata hallin hammas. Syntymä on todellinen muistutus elämän kiertokulusta, koska jos jokin syntyy, on toisen hävittävä.

Lapsen kautta ihminen kuitenkin saavuttaa kuolemattomuuden, sillä jokin minusta jää elämään, vaikka materiani lakastuisi ja viimein maatuisi. Tämän tiedostaminen on tavattoman huojentava kokemus ja ihminen voi viimein hyvästellä lapsenomaisen uskon omasta katoamattomuudestaan. Vanhemmuus on siis avain sisällämme vellovaan eksistentiaalisen kriisin umpeen ruostuneeseen lukkoon. Vanhempi voi vapaasti vanhentua eikä enää ole tarpeen pyrkiä pysäyttämään aikaa ympärillään. Kasvoihini saa tulla ryppyjä, sillä minulla on oma paikkani jatkumossa. Olen jotain, olen kokonainen.

Kaikki ei kuitenkaan ole aivan näin yksiselitteistä. Vanhempi ei voi jäädä vain makaamaan laakereillaan onnellisena tehdystä työstä. Ei ole pelkästään kyse siitä, että jätämme lapsillemme perinnön, vaan myös millaisen perinnön me jätämme. Peilistä ei enää katso oma itse vaan koko tuleva maailma ja vanhemman on pakko vastata kysymykseen "Millaisen maailman haluan lapselleni jättää?". Tämä kysymys leikkaa läpi koko olevaisuuden ulottuvuuksista välittämättä. Kysymys kaikuu kaikessa, jota kohtaamme nyt ja tulevaisuudessa ja siinä minkä olemme taaksemme jättäneet.

Vastauksia en pysty antamaan, ne on jokaisen etsittävä itse.

Lue lisää...

Päivä koti-isänä

(Kirjoituksen ajankohta 01.10.2007)

Sunnuntaina vaimon piti lähteä yhdistyshommiin ja sovimme, että hoidan lapsen ja talouden koko päivän. Sinänsä ei mitään uutta - olihan tuota tullut tehtyä useamminkin jo monen monen kuukauden ajan ja lähes joka sunnuntai vastaan lapsenhoidosta ainakin puoleenpäivään saakka. Kun vaimo palasi takaisin kotiin päivän päätteeksi hänen ensimmäinen kysymyksensä oli miksi lapsella on päällää eri vaatteet kuin hänen lähtiessään. Voidakseni vastata minun oli kuvattava päivän tapahtumia hieman laveammin:

Kymmenen pintaan laitoin jätkän nukkumaan ja puoliso lähti matkaan. Join kahvia ja puuhailin omiani tunnin verran todeten, että hyvinhän tässä menee. En olisi voinut olla enempää väärässä.

Tarkoituksenani oli tehdä päivän eväkset aiemmin hankkimastani kurpitsasta ja ryhdyin siis perkaamaan kyseistä nelikiloista hirvitystä. Puolessavälissä työtä poika heräsi, joten nappasin tyypin ylös vaunuista, riisuin ja lykkäsin potalle istumaan pissalle. Tuloksena oli hieno päikkäripissa. Lattialle ja isin sukille.

Jätkälle vaatteet päälle ja keittiöön tarkistamaan kurpitsakattilan tilanne. Ovikello soi ja tajuan, että nyt sieltä tultiin hakemaan luvattua kantoliinaa. Mutisen jotain epäselvää oviaukosta yrittäen estää yhtä lasta ja kahta koiraa pääsemästä portaikkoon. Sain luultavasti pisteitä kategorioihin epäystävällinen, omituinen ja epäsosiaalinen. Lykkään kantoliinan ovenraosta ja kiirehdin nostamaan kurpitsakattilaa levyltä.

Yhtäkkiä jotain hajoaa olohuoneessa. Löydän säpäleiksi menneen kahvimukini palasten keskeltä järkyttyneen pikkumiehen. Teen muistiini merkinnän koskien kahvikuppien pitkäaikaissäilytystä tablettien päällä. Siivoan palaset lattialta ja jatkan töitä keittiössä.

Vessasta kuuluu epämääräistä lotinaa ja juoksen katsomaan tajuten jättäneeni oven auki ja - mikä vielä parempaa - potan huuhtelematta. Lapsi istuu sukat kusilätäkössä työntäen vessapaperirullan hylsyjä pottaan. Lapsi kainaloon ja likaiset sukat pesuun. Pöntössä on kaksi vessapaperirullaa.

Lapselle uudet sukat ja jatkamaan töitä. Vessan ovi on visusti kiinni ja poika suuntaakin ihan luvan kanssa parvekkeelle. Hetken aikaa puuhasteltuani alan suhtautua epäilevästi hieman häiritsevään hiljaisuuteen, joka suorastaan huutaa parvekkeelta. Menen tarkistamaan ja löydän herran suklaakakkuinen paistinlasta kädessään kiskomassa suklaakakkua pienemmiltä osin parempiin suihin ja suuremmilta osin housuille. Housut vaihtoon ja koirat siivoamaan parvekkeen lattiaa.

Sain kurpitsan käsitellyksi ja sällille alkoi tulla sopivasti nälkä. Kumma kyllä syöminen sujui täysin kommelluksitta, joten aloin suhtautua loppupäivään optimistisesti. Paha virhe. Lykkäsin lapsen potalle ja havaitsin, että body on vähän pieni ja hankala laittaa olalle kiinni pottailun ajaksi, joten jätin sen auki. Eihän se siitä ehdi likaantua. Ei ehdikään, ellei sitä uiteta potassa. Kuten tapahtui.

Body siis vaihtoon ja lapsi pyllypesulle. Makuuhuoneeseen päästyäni muistin, että vaatteet jäivät olohuoneeseen. No, samalla saan tyhjennetyksi potan. Lykkäsin siis lapsen pinnikseen odottamaan ja suuntasin olohuoneeseen, josta löysin potan äärestä suupieliään lipovan, syyllisen näköisen huskyn. Vilkaisin pottaan ja totesin, että munkit oli vetäisty parempiin suihin.

Näillä main puolisoni saapui kotiin, tosin epäilen vahvasti, että jos olisimme saaneet vielä tunnin lisäaikaa, paitakin olisi saatu vaihdetuksi keinolla tai toisella. Loppuillan vietin valmistaen päivällistä, kuten kunnon vaimon pitääkin.

Jos tarkastelen asioita jälkikäteen, olen oppinut seuraavaa:
- Poika on aina vain nopeampi päätymään pahantekoon. Epäilen vahvasti käyrän nousevan eksponentiaalisesti.
- Huskylta on potan lähelle pääsy kielletty.
- Vessan oven tila (suljettu/ei suljettu) on syytä tarkistaa myös toiseen kertaan mahdollisten viallisten muistipiirien varalta
- Hiljaisuus ei ole koskaan hyvä asia
- Poika päätyy aina vain nopeammin pahantekoon.
- Puolison halu saada lepoa ja omaa aikaa illalla on varsin ymmärrettävää.
- Muistinko mainita, että poika päätyy koko ajan nopeammin pahantekoon?

Lue lisää...

Jättiläisen moottoripyöräkypärä

Muistellessani omaa lapsuuttani mieleeni nousee aina mielikuva täyteen pakatun, ruskean Saab 96:n takapenkistä, ikkunassa ohivilisevästä kesäisestä suomalaismaisemasta ja puoliavoimena viheltävästä etuoven ikkunasta. Joka kesä koulun kevätjuhlan jälkeen pakkasimme automme ja lähdimme kuukaudeksi kiertämään Suomea ja usein myös muita pohjoismaita.

Matkalle lähtö oli aina yhtä jännittävää, erityisesti jos ruuhkia välttääksemme lähdimme matkalle aamuyöstä kuin seikkailukirjojen salainen retkikunta. Viime vuoden reissun epämiellyttävät muistot ja sattumukset olivat jo pyyhkiytyneet aikaa sitten pois muistista ja niiden tilalla oli vain odotus uudesta ja jännittävästä kokemuksesta. En edes ymmärtänyt, että kesää voisi viettää jotenkin muuten ja matkaa odotettiin kuin Joulua.

Matkoilla tutkittiin nähtävyyksiä, levättiin leirintäalueilla - joskus vain yö, joskus koko viikonloppu - ja ajettiin autolla usein hyvinkin pitkiä rupeamia. Jos leiriydyimme pidemmäksi aikaa, sain uusia ystäviä, sillä kaikki lapset olivat samassa veneessä ja vailla tuttua ja turvallista ystäväpiiriä. Kielimuuri ei ollut ongelma vaikkapa saksalaisten tai tanskalaisten lasten kanssa, sillä leikki tai jalkapallo ovat kansainvälisiä kieliä.

Matkat ovat jääneet mieleen yhtä olennaisena osana omaa lapsuutta kuin mummolan kesäauringon polttaman tien reunustalla pörräävät kimalaiset. Ne ovat Suuria kokemuksia, joita ilman lapsuuteni enkä siten minä itse olisi sitä mitä nyt olen.

On pienempiä kokemuksia, jotka nousevat voimakkaimpina muistoina. Pyllymäen laskeminen Norjan jäätiköillä, aamuinen kasvojen pesu Jäämeressä ja veljeni kanssa metsässä kykkiessäni vessapaperirullan varastanut sukulaislasten koiranpentu. Toki matkoihin liittyy myös ahdistaviakin kokemuksia, mutta haluan mieluummin ottaa ne pois siitä Tarinasta, jonka tämä osa lapsuutta muodostaa. Elämässä on muutenkin riittävästi ikäviä asioita ja on mukavampaa pitää tämä osa kauniina ja idyllisenä.

Itseäni huolestuttavat lapset, jotka jäävät paitsi näistä kokemuksista. Tärkeä osa vanhemmuutta on, että kun lapsi on aikuinen, hän voisi muistella omaa lapsuuttaan hyvänä aikana. Siihen saa ja ehkä pitääkin kuulua ikäviä asioita, mutta saldon tulisi aina jäädä plussalle. Lapsuuden tulisi olla jotain mitä aikuinen voi taaksepäin katsoessaan muistaa lämmöllä.

Resepti ei kuitenkaan ole mikään seitsemän ruokalajin illallinen, vaan ihan kotikutoista yhdessäoloa, elämää ja välittämistä. Ei siihen tarvita johtajan palkkoja, citymaasturia, maailmanympärimatkoja ja suuria unelmia täyttäviä kokonaisvaltaisia elämyksiä. Viikonloppu luonnon helmassa ja saunan lämmittäminen perheelle isän kanssa tai vaikkapa piknikki kävelymatkan päähän pieneen metsään voi olla lapselle sellainen kokemus, josta jää koko elämän mittainen lämmin muisto. Ei se ole niin vaikeaa.

Ja alkuperäiseen aiheeseen palatakseni: Jättiläisen moottoripyöräkypäriä olivat teiden varsilla taukopaikoille sijoitetut puoliympyrän muotoiset roskikset, joiden kansi näytti moottoripyöräkypärän visiiriltä. Lapsena se oli mielestäni ainoa selitys sille mysteerille, jota nämä omituiset pallot edustivat.

Lue lisää...