Kasvatus, itsekritiikki ja tunnehallinta

Juuri keskustelin vaimoni kanssa omasta näkemyksestäni kasvatuksen suhteen ja omista ongelmistani siinä. Mä pyrin ainakin ajoittain tarkastelemaan omia kasvatusmenetelmiäni kriittisesti ja tekemään korjausliikkeitä sitä vaativissa kohdissa. Kuitenkin joskus on sietämättömän vaikeaa vaikuttaa omaan käytökseensä.

Kun koiranpentu näkee jotain jännää, ei vaakakupissa paljon paina se, että olet juuri kieltänyt menemästä aidan toiselle puolen. Uteliaisuus ja halu käydä tutkimassa vain menevät ohitse humahtaen ja koira on toisella puolella aitaa. Tuskin kukaan koirankoulutuksesta mitään tietävä väittäisi koiran tekevän tätä ilkeyttään tai sinua uhmatakseen. Harva myöskään alkaa huutaa koiralle raivoissaan, vaan useimmat hakevat koiran ja pyrkivät vastedes välttämään vastaavia tilanteita, esim. pitävät koiran kytkettynä.

Mä vedän paljon yhtäläisyyksiä eläinten ja ihmisten välille ja siten myös koiranpentujen ja lasten. Siitä huolimatta mä löydän itseni aina ajoittain tenttaamassa lapselta sitä perinteistä "Montako kertaa tästä pitää vielä sanoa?" Ihan oikeasti - odotanko mä vastauksia esittämääni kysymykseen? Oletanko aivan aidosti, että lapseni vastaa "Kolmekymmentäseitsemän", "Yksi" tai "Ei enää yhtään, isi - tämä riittää. Opin läksyni"? Tähän muuten liittyy vielä se toinenkin "Miksi sinun aina täytyy tehdä näin?" - joka ei ole mitenkään suhteessa todellisuuteen, sillä riittää, että lapsi on tehnyt asian "väärin" vain kerran ja muut parikymmentä kertaa aivan niin kuin pitääkin.

Mä tiedän taustalla vaikuttavan usein aivan samanlaisten mekanismien kuin ylempänä mainitulla koiranpennulla. Voi olla myös, että lapsi ei ole sisäistänyt kiellon merkitystä. Eli siis sitä, että kiellon noudattaminen tarkoittaa tiettyjä toimintoja - tai lähinnä toimintojen tekemättä jättämistä. Lapsi ei välttämättä edes osaa muodostaa kytköstä kiellon ja aiemmin tehdyn asian välille. Tai kytkös menee pieleen jollain tavalla.

Kieltoja ja rangaistuksia voi käyttää ja tuleekin käyttää osana kasvatusta, mutta ikävä kyllä liian usein kasvattaja jakaa kieltoja ja rangaistuksia itsensä takia. Lapsen toiminta aiheuttaa meissä aika ajoin negatiivisia tunteita, jopa vihaa. Suurin osa meistä ei kuitenkaan kykene prosessoimaan näitä tunteita, vaan tunteet olisi kohdistettava johonkin ulospäin. Vaihtoehtoisesti ne voi kohdistaa sisään päin, mutta se on jo aivan eri kohta sairaskertomusta. Useimmat meistä tietävät, ettei lapsiin saa kohdistaa negatiivisia tunteita tekoina. Paitsi jos ne tehdään kasvatuksellisista syistä.

Mä väitän, että liian usein rangaistuksia jaellaan ilman sen suurempaa pohdintaa sen kasvatuksellisesta tarkoituksesta. Kasvatuksellisuutta voidaan käyttää hyvin perusteena rangaistukselle ja rangaistushan on annettava, koska sisäinen oikeustajumme huutaa, ettei tällaisesta saa selvitä ilman seuraamuksia! Liian usein vanhempi kohdistaa negatiivisia tunteitaan tekoina tai sanoina lapseen vain lievittääkseen omaa negatiivisten tunteiden aiheuttamaa pahaa oloaan.

Muka-rationaalisesti perusteltu sisältä kumpuava rangaistus on melkein pahempi kuin että lapselle huutaisi ajattelemattomuuksia. Jälkimmäisessä tapauksessa vanhempi sentään käy pyytämässä tekoaan anteeksi - rangaistus on aina oikeutettu eikä sitä pidäkään pyytää anteeksi.

Miten ihmeessä koiran kohdalla vika on aina hihnan toisessa päässä ja lapsen kohdalla lapsessa?

Lue lisää...

Päivä koti-isänä

(Kirjoituksen ajankohta 01.10.2007)

Sunnuntaina vaimon piti lähteä yhdistyshommiin ja sovimme, että hoidan lapsen ja talouden koko päivän. Sinänsä ei mitään uutta - olihan tuota tullut tehtyä useamminkin jo monen monen kuukauden ajan ja lähes joka sunnuntai vastaan lapsenhoidosta ainakin puoleenpäivään saakka. Kun vaimo palasi takaisin kotiin päivän päätteeksi hänen ensimmäinen kysymyksensä oli miksi lapsella on päällää eri vaatteet kuin hänen lähtiessään. Voidakseni vastata minun oli kuvattava päivän tapahtumia hieman laveammin:

Kymmenen pintaan laitoin jätkän nukkumaan ja puoliso lähti matkaan. Join kahvia ja puuhailin omiani tunnin verran todeten, että hyvinhän tässä menee. En olisi voinut olla enempää väärässä.

Tarkoituksenani oli tehdä päivän eväkset aiemmin hankkimastani kurpitsasta ja ryhdyin siis perkaamaan kyseistä nelikiloista hirvitystä. Puolessavälissä työtä poika heräsi, joten nappasin tyypin ylös vaunuista, riisuin ja lykkäsin potalle istumaan pissalle. Tuloksena oli hieno päikkäripissa. Lattialle ja isin sukille.

Jätkälle vaatteet päälle ja keittiöön tarkistamaan kurpitsakattilan tilanne. Ovikello soi ja tajuan, että nyt sieltä tultiin hakemaan luvattua kantoliinaa. Mutisen jotain epäselvää oviaukosta yrittäen estää yhtä lasta ja kahta koiraa pääsemästä portaikkoon. Sain luultavasti pisteitä kategorioihin epäystävällinen, omituinen ja epäsosiaalinen. Lykkään kantoliinan ovenraosta ja kiirehdin nostamaan kurpitsakattilaa levyltä.

Yhtäkkiä jotain hajoaa olohuoneessa. Löydän säpäleiksi menneen kahvimukini palasten keskeltä järkyttyneen pikkumiehen. Teen muistiini merkinnän koskien kahvikuppien pitkäaikaissäilytystä tablettien päällä. Siivoan palaset lattialta ja jatkan töitä keittiössä.

Vessasta kuuluu epämääräistä lotinaa ja juoksen katsomaan tajuten jättäneeni oven auki ja - mikä vielä parempaa - potan huuhtelematta. Lapsi istuu sukat kusilätäkössä työntäen vessapaperirullan hylsyjä pottaan. Lapsi kainaloon ja likaiset sukat pesuun. Pöntössä on kaksi vessapaperirullaa.

Lapselle uudet sukat ja jatkamaan töitä. Vessan ovi on visusti kiinni ja poika suuntaakin ihan luvan kanssa parvekkeelle. Hetken aikaa puuhasteltuani alan suhtautua epäilevästi hieman häiritsevään hiljaisuuteen, joka suorastaan huutaa parvekkeelta. Menen tarkistamaan ja löydän herran suklaakakkuinen paistinlasta kädessään kiskomassa suklaakakkua pienemmiltä osin parempiin suihin ja suuremmilta osin housuille. Housut vaihtoon ja koirat siivoamaan parvekkeen lattiaa.

Sain kurpitsan käsitellyksi ja sällille alkoi tulla sopivasti nälkä. Kumma kyllä syöminen sujui täysin kommelluksitta, joten aloin suhtautua loppupäivään optimistisesti. Paha virhe. Lykkäsin lapsen potalle ja havaitsin, että body on vähän pieni ja hankala laittaa olalle kiinni pottailun ajaksi, joten jätin sen auki. Eihän se siitä ehdi likaantua. Ei ehdikään, ellei sitä uiteta potassa. Kuten tapahtui.

Body siis vaihtoon ja lapsi pyllypesulle. Makuuhuoneeseen päästyäni muistin, että vaatteet jäivät olohuoneeseen. No, samalla saan tyhjennetyksi potan. Lykkäsin siis lapsen pinnikseen odottamaan ja suuntasin olohuoneeseen, josta löysin potan äärestä suupieliään lipovan, syyllisen näköisen huskyn. Vilkaisin pottaan ja totesin, että munkit oli vetäisty parempiin suihin.

Näillä main puolisoni saapui kotiin, tosin epäilen vahvasti, että jos olisimme saaneet vielä tunnin lisäaikaa, paitakin olisi saatu vaihdetuksi keinolla tai toisella. Loppuillan vietin valmistaen päivällistä, kuten kunnon vaimon pitääkin.

Jos tarkastelen asioita jälkikäteen, olen oppinut seuraavaa:
- Poika on aina vain nopeampi päätymään pahantekoon. Epäilen vahvasti käyrän nousevan eksponentiaalisesti.
- Huskylta on potan lähelle pääsy kielletty.
- Vessan oven tila (suljettu/ei suljettu) on syytä tarkistaa myös toiseen kertaan mahdollisten viallisten muistipiirien varalta
- Hiljaisuus ei ole koskaan hyvä asia
- Poika päätyy aina vain nopeammin pahantekoon.
- Puolison halu saada lepoa ja omaa aikaa illalla on varsin ymmärrettävää.
- Muistinko mainita, että poika päätyy koko ajan nopeammin pahantekoon?

Lue lisää...