Antakaapa tilaa reippaalle pojalle!

Pojalle sinistä, tytölle punaista. Jos kyse on pienestä lapsesta ja vanhempi on hempeämpi, väriä voidaan sävyttää vaaleampaan. Tärkeää kuitenkin on, että pukeudutaan sukupuolen mukaisesti. Eiväthän miehetkään pukeudu hameeseen! Tai oikeastaan pukeutuvat, mutta sellaisia ei lasketa. Miehet ovat miehiä ja naiset naisia, ja käytöksen, pukeutumisen ja koko olemuksen tulisi viestiä kumpaan ryhmään kuulutaan. Muuten koko maailmaa kohtaa tuho ja rappio.

Ollessamme kahvilla viereisen perheen tuttava huomioi miten pojalla oli vaaleanpunainen haalari. Tottakai asiasta piti päästä huomauttamaan, mutta heti perään oli muistutettava, kuinka asialla ei ole "oikeasti väliä". Ei sillä olekaan kuin aikuisille. Aikuisten on äärimmäisen tärkeää tietää lapsen sukupuoli, jotta he osaavat suhtautua tähän oikein. Jos tytöksi luultu osoittautuu pojaksi, puhe ja käytös muuttuu jo seuraavassa lauseessa. Pahimmillaan siniseen puetun tytön tullessa leikkimään muita tyttöjä pyydetään antamaan tilaa reippaalle pojalle.

Mielenkiintoinen psykologinen havainto on, että kaksivuotiaana lapsen käyttäytyminen sisältää kummankin sukupuolen elementtejä. Vähitellen "väärät" putoavat pois, kunnes viimein noin nelivuotiaana lapsi on kuin oman sukupuolensa vahvimpien stereotyyppien karikatyyri. Nelivuotias poika on miehekkäämpi kuin voi koskaan loppuikänsä aikana olla villeimmissä kuvitelmissaankaan.

Lapsihan käyttäytyy täysin järkevästi. Kaksivuotiaana hän harjoittelee sosiaalisen elämän ensiaskeleita ja oman sukupuolisen epävarmuutensa keskellä toimii varmuuden vuoksi kaikkien sukupuolten mukaan. Osa vanhemmista ja vaikkapa päiväkodin henkilöstöstä tai tuttavista tarttuu "poikkeamiin" välittömästi. Pojilta ei hyväksytä tyttömäisiä elkeitä ja niistä huomautetaan heti havaittaessa ja päinvastoin.

"Pojat eivät leiki nukeilla eivätkä pojat itke" on tavallinen hyvin eksplisiittinen kielto olla käyttämättä vääriä ominaisuuksia. Kiellot voivat olla myös passiivisempia: "Etkös tykkäisi enemmän leikkiä leluliedellä kuin tuolla kuorma-autolla? Muutkin tytöt leikkivät keittiöllä tai nukeilla." Ethän halua olla erilainen kuin muut? Lasten kohdalla tarpeemme survoa yksilö sovittuun muottiin on suorastaan paniikinomainen ja hysteerinen. Aivan kuin nukella leikkivää poikaa seuraisi myöhemmässä elämässä jokin hirvittävä rangaistus.

Lapsen ohjaamiseen "oikeaan" suuntaan ei tarvita edes aktiivista toimintaa, vaan lapsi reagoi vanhempien välittämiin signaaleihin herkkyydellä, jota emme useimmiten edes tiedosta. Ehkä reagoimme hämmennyksellä siihen, että poika auttaa äitiä leipomisessa. Ehkä emme reagoi siihen omasta mielestämme mitenkään. Jos sama poika haluaa vaihtaa isänsä kanssa auton talvirenkaat ja tuloksena on iloa ihanan reippaasta pojasta, on itsestäänselvää kumpi voittaa käytösmallien sisäisessä vertailussa. Osa sukupuoli-identiteetteihin liittyvistä näkemyksistämme ovat niin sisäänrakennettuja ja jopa kiveenhakattuja, että emme edes tiedosta miten vahvasti välitämme niitä eteenpäin.

Lopulta parivuotisen koulutuksen jälkeen lapsi on valmistunut sukupuolikäyttäytymisen esikoulusta ja esittelee ylpeänä ja kaikkitietävänä omaa osaamistaan. Minä tiedän miten olla mies! On aika ottaa opit käyttöön ja hyödyntää niitä käytännössä. Vanhemmille ja lähiympäristölle lapsen käytöksen voimakkuus voi tulla yllätyksenä. Poika haluaa voittaa isänsä miehuusmittelyssä ja mennä naimisiin äitinsä kanssa. Tyttö uskoo viehätysvoimansa kellistävän miehen kuin miehen eikä kukaan voi vastustaa kaikkien prinsessojen prinsessaa.

Lapselle vain taivas on rajana uusien taitojen arsenaalin myötä ja vanhemmat ovat varsin ymmärrettävästi hämmentyneitä. On kuitenkin ensiarvoisen tärkeää huomioida miten vanhemmat reagoivat. Nyt vanhemmat saavat tasapainoilla, sillä lasta ei saisi lannistaa, mutta ei toisaalta lähteä mukaan esitettyyn näytelmään. Kuten läpi koko kasvunsa ajan, lapsi hakee vain rajoja käyttäytymiselleen ja vanhempien tehtävä olisi toimia asemansa mukaisesti ohjaten lasta tämänkin vaikean vaiheen ylitse.

Liian jumiutuneista sukupuolimalleista irtautuminen on kuitenkin vaikeaa ja osaltaan mahdotontakin, jos vanhempi ei itse ole sinut oman sukupuoli-identiteettinsä kanssa. Muutos vaatisi, että oma itse on asetettava kriittisen tarkastelun alaiseksi ja tämä voi olla monelle hyvinkin vaikeaa, sillä taustalla vaikuttavat aina omat kokemukset, jopa traumat. Tällainen tutkiskelu on usein raskasta eikä hoidu ihan hetkessä. Ei ole tietenkään realistista odottaa, että kaikki altistaisivat itsensä terapiankaltaiselle itsetutkiskelulle eikä se ole tarkoituskaan. Lapsen kasvatus vaatii kuitenkin mielestäni tällaistakin tapaa katsoa omaa itseään peilistä ja ajoittain kyseenalaistaa oma toimintansa.

Lukiessani sukupuolineutraalista kasvatuksesta koen silloin tällöin melkoista hämmennystä. Sukupuolineutraalius tuntuu tarkoittavan tietyssä feministisessä diskurssissa miehisten, pahojen elementtien sulkemista pois kasvatuksesta. Tietysti menettely on looginen, jos tunnustetaan ajattelu, jonka mukaan nainen on oikea, hyvä ja toivottava ihminen ja mies väärä, paha ja ei-toivottu. Koska sulkemalla toinen sukupuoli epätoivottuna ulkopuolelle tulokseksi jäisi vain yksi, menettäisi sukupuoli merkityksensä ja tuloksena olisi sukupuolineutraalius. Siihen, miten terveitä oman sukupuolensa edustajia tällä menettelyllä saavutettaisiin, en edes vaivaudu ottamaan kantaa.

En myöskään allekirjoita sukupuolen muodostumista vain kulttuurista. Tosiasia on, että ihminen on psykofyysinen kokonaisuus eikä mm. hormonaalisia eroja ja näiden vaikutuksia psyyken ja sukupuoli-identiteetin kehitykseen voida jättää huomiotta. Havaintojen perusteella on syytä olettaa, että pojat ja tytöt käyttäytyvät yleisesti ottaen tietyiltä osin toisistaan hieman poikkeavasti. Lapsella on siis tämän perusteella sisäsyntyisiä, sukupuolen määräämiä tarpeita, joiden kieltäminen tai huomiotta jättäminen olisi vahingollista. Näiden tarpeiden ilmenemismuodot ovat taas täysin yksilökohtaisia eikä yleistämällä voida tehdä toimintaohjeita vanhemmille. Vanhemmilta vaaditaan tässäkin herkkyyttä reagoida lapsen välittämiin signaaleihin. Toisaalta - samaa herkkyyttä vaaditaan mielestäni lapsen kasvattamisessa yleensäkin eikä lapsen sukupuoli-identiteetin tukeminen eroa muusta kasvatuksesta vaan on osa sitä.

Sinisestä ja punaisesta vielä sen verran, että vaaleansininen on kotonamme boikotissa. En usko, että pojallemme aiheutuu kovin suurta vahinkoa siitä, että hänellä ei ole vaaleansinistä vaatekertaa tai että hän aikuistuttuaan katselee varhaislapsuuttaan tästä syystä vihan ja katkeruuden täyttämin tuntein. Ja jos punaiset vaatteet tekevät pojastamme tulevan homon, tiedänpähän ainakin kenen suuntaan kääntyä sisustuskysymyksissä.