Lapsuuteni rakkaimpia leluja olivat autorata ja videopeli. Kumpaakaan en koskaan uskonut saavani lahjaksi, sillä ne olivat aivan tuhottoman kalliita ja olimme kuitenkin vähätuloisempi työläisperhe. Kun ne kuitenkin lopulta paljastuivat jouluna kääreiden alta, en tiennyt miten päin olisin ollut. Tiesin myös, että vastaavaa ei olisi ihan heti tiedossa ja niinpä vaalin niitä kuin kalleimpia aarteitani. No, itse asiassa ne kyllä olivatkin kalleimpia aarteitani.
En tiedä onko kyse vain vanhenevan miehen mutinasta vai todellisesta asiasta, mutta kohdatessani jokajouluisten lelukuvastojen valtaisan tavaramäärän ja häpeilemättömän kaupallisuuden alan tuntea hienoista pahoinvointia. Ei sen näin kuuluisi mennä, sillä eiväthän lelut mitään päivittäistavaroita ole, joita ostetaan kuin suklaapatukoita.
Myönnettäköön, että kuvaston äärellä sisäinen shoppailijani herää ja haluaisin ostaa lapselleni kaikenlaisia uusia, hienoja leluja. Suostuttuani kokemaan hetkellistä epämukavuutta ja tutkittuani sisintäni edes likimain rehellisesti havaitsen, etten halua ostaa leluja, koska uskoisin lapseni tarvitsevan tai haluavan niitä. Haluan ostaa ne, koska siitä tulisi itselleni mielihyvää - tai ainakin näin kuvittelen. Lelujen ostaminen lapselle on kovin helppo ja lopulta halpa tapa ostaa itselleen hyvä omatunto ja lämmin tunne sydämeen. Ja ehkä jopa lapsikin ilahtuu, mikä varmasti olisi iloksi kaikille, mutta ei toki välttämätöntä.
Huolestumiseni kuvastojen yltäkylläydestä ja sen houkutuksista koskee siitä potentiaalisesti seuraavaa lahjan arvon inflaation riskiä. Jos työpäivä toisensa jälkeen venyy syöden aikaa lapsen kanssa olosta ja omatunto alkaa kolkuttaa, on liian helppo tapa lääkitä omaa epämukavuuttaan ostamalla lapselle viikonloppuna lahjaksi taas uusi ja hieno lelu. Lapsi on varmasti iloinen, mutta mitä lapsi tästä oppii? Että lahjoja saa automaattisesti joka viikonloppu eikä niillä ole sen suurempaa merkitystä? Entä mitä lapsi oppii rahan ja tavaran arvosta? Ja ennen kaikkea, mitä lapsi oppii oman itsensä arvosta? Kyse on asioista, jotka mielestäni ovat myöhemmässä elämässä merkittäviä, jolloin pitäisi ehkä miettiä toisenkin kerran onko oikein tukea niiden arvon alenemista omalla toiminnalla.
Pahimmillaan lahjan arvo voi madaltua sille tasolle, että lapsi paiskoo jouluaattona sadatellen pois ne lelut, jotka eivät ole hänen mielestään hyviä ja lopuksi vielä ilmaisee suuttumuksensa saamiensa (mieluisten) tavaroiden vähyyden johdosta. Tässä kohtaa vanhempien olisi hyvä vetäytyä peilin ääreen ja katsoa sinne niin kauan, että jokin järki palaa omaan päähän sieltä mihin ikinä onkin karannut. Ammattipiireissä käytetään tietääkseni termiä hemmoteltu kakara ja on viitteitä, että murrosiässä oireet eivät ainakaan helpotu.
Jos tarkastelen omaa lapsuuttani, niin pakkohan se on myöntää, että tietysti oli tyhmää, jos sai lahjaksi tuon kammotun Pehmeän Paketin eikä vaikkapa uutta koottavaa lentokonetta. Siitä huolimatta sekin oli arvokas lahja, ja kun alun pettymys oli mennyt ohi, löytyi mummon kutomille villasukille kuitenkin käyttöä - viimeistään, kun meni ulos ja pakkanen iski kiinni varpaisiin.
torstai 31. tammikuuta 2008
Lahjoja vai lahjuksia?
Lähettänyt ds klo 14.20
Tunnisteet: Arki, Vanhemmuus
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
1 kommentti:
Voi kuinka tunnistan itsessäni tuon sisäisen shoppailijan, joka lapsen kautta haluaa ostaa itselleen hyvän mielen...
Lähetä kommentti