Maailmojen sota

Akanvaajan kirjoituksen Kasvatusta vai kasvamista? innoittamana pohdin kommenttiani hitusen pidemmällekin:

Professori Matti Bergström käsittelee kirjoissaan Lapsi - viimeinen orjamme ja Mustat ja valkeat leikit juuri näitä lapsen ja aikuisen maailman yhteentörmäysten ongelmia. Lapsi taistelee mielessään myllertävän pyörremyrskyn silmässä eikä vanhempien taivastelu ja ihmettely auta asiaa.

Aikuisten maailma on täynnä sääntöjä ja määräyksiä. Lapsen sisäinen maailma on pimeä ja tuntematon ja täynnä demoneita. Lapsen mieli on näiden maailmojen välisen sodan taistelutanner. Pimeän ja valkean kohdatessa syntyy myrskyjä, lapsen yrittäessä selviytyä ja ymmärtää mitä tapahtuu. Onko siis ihme, että pienokaisen elämä on joskus täynnä räjähdyksiä, purkauksia ja tuhoa?

Lapsi yrittää siis selviytyä sisäisten ristiriitojensa keskellä ja pahimmillaan irrationaalisten jättiläisten ympäröimänä, sillä aikuiset ovat jo ajat sitten jättäneet taaksensa sen planeetan, jolla lapsuusaikansa viettivät. En tiedä voiko aikuinen koskaan sinne palata, mutta suurin osa ei tunnu haluavan edes muistaa millaista oli olla lapsi.

Pitää varmasti paikkansa Lassin (Lassi ja Leevi) katkerana taas yhden elämän vastoinkäymisen edessä esittämä väittämä, että he, jotka sanovat lapsuuden olevan elämän parasta aikaa eivät ole koskaan olleet lapsia.