Syntymä: epilogi - Uusi järjestys

(Kirjoituksen ajankohta 26.09.2006)

Hetken kuluttua sain leikata pojan napanuoran ja ensimmäinen tunne oli pelko, että satutan lasta jotenkin. Jouduin muistuttamaan itseäni, että napanuorassa ei ole tuntevia soluja. Oloani ei auttanut, että ensimmäisellä kerralla en saanut nuoraa kokonaan leikatuksi eikä myöskään siitä turskahtanut veri. Saksittuani aikani poika kuitenkin saatiin irroitetuksi äidistä.

Kätilöt siirtyivät jälkeisten pariin ja vanhempi kätilö opasti kätilöopiskelijaa istukan poistossa. Kun se lopulta saatiin ulos, pystyin todentamaan, että istukka kalvoineen on aika karmiva ilmestys. Itse istukka muistuttaa lähinnä naudan munuaista eikä siis ole kovin paha (ei kuitenkaan mikään syötävän hyvä, toim. huom.), mutta ne kalvot, ne kalvot...

Tässä kohtaa muistikuvat ovat hitusen hämäriä ja tilanteet menevät sekaisin. Kun puolisoani kursittiin kokoon jatkoimme samaa jutusteluamme huonon huumorin säestämänä aiheuttaen sairaanhoitohenkilöstössä hieman vaivautuneisuutta ja ehkä hitusen paheksuntaa - erityisesti nuoren kätilöopiskelijan taholta. Ehkä tämä koki, ettemme jotenkin arvostaneet "tapahtuman tärkeyttä". Erityisesti kommentointini siitä miten oma "alapään operointini" (ympärileikkaus) oli kivuliaampi kuin senhetkinen kursiminen tuntui aiheuttavan jonkin verran paheksuvaa hiljaisuutta. Mutta toisaalta - entäs sitten: Me kuitenkin olimme näytelmän päähenkilöt ja mikäli löytää jotain valittamisen aihetta, siitä voi aina mainita.

Kun koitti tyypin kylvetyksen aika, hoitava kätilö kysyi haluaisinko suorittaa kylvetyksen. No totta helvetissä halusin. Ensinnäkin siksi, että haluan osallistua niin paljon kuin vain on mahdollista ja toiseksi: Kylvetys on isien hommaa. Naiset hoitakoot tissien kanssa heilumiset ja muut - isät kylvettävät. Tottakai hommassa oli hakemista ja hävetti, ettei osannut yhtään mitään, mutta hienoa se oli silti. Poika puettiin ja puoliso siirtyi suihkuttelemaan. Seuraavaksi oli vuorossa toinen isän hetki. Pitelin pikkujätkää sylissäni, vaihdettiin neniä ja mietiskelin, että tässä se nyt on: minun lapseni. Katseltiin toisiamme ja mietittiin, että aikamoisia juttuja on yhdessä edessä. Tätä kautta oikeastaan syntyi se tarve kuuluttaa koko maailmalle "mulle on syntynyt poika!" Puolisoni toppuutteli suihkusta palattuaan ja halusi lykätä kertomista niin, että saataisiin yhdessä mietityksi mitä sanotaan, kenelle jne. Minkä helvetin takia naisten pitää olla niin järkeviä ja loogisia? Se on nyt se aika!

Purin intoani pärryyttelemällä jätkän kanssa kärryillä edestakas mikä ei yllättäen nostanut pisteitäni tuoreen äidin silmissä. Se tosin lisäsi pisteitä kategoriassa "Naiset ei vaan tajua".

Olennainen havainto oli mustasukkaisen pelon väistyminen. Jossain syvällä eli pelko, että lapsi "ikäänkuin korvaa minut". Veikkaan, että taustalla on paljon kaukaisuudesta periytynyttä hylätyksitulemisen pelkoa. Mutta kun huomasin miten lapsi maailmaantultuaan sai rakkautta, joka ei ollut itseltäni pois, pelko alkoi väistyä. Lapsi sen sijaan vahvisti yhteistä rakkautta.

Ehkä vahvimpana tunteena jälkikäteen tarkasteltuna jäivät ne kaksi isoa tilannetta. Toisaalta se ihanin koskaan saamani kiireinen ja kiihkeä suudelma pojan synnyttyä ja toisaalta taas kahdenkeskinen yhdessäolo, kun ihmeteltiin toisiamme ja mietin: "tässä on mun poika!" Odota vain, kun päästään ruuvaamaan muttereita!