Syntymä: II näytös - Suunnitelmat romukoppaan

(Kirjoituksen ajankohta 26.09.2006)

Vartin yli kahdeksan asetuimme synnytyshuoneeseen 7. Huone oli kohtuullisen kalsea ja "sairaalamainen" mikä vähän pisti silmään, mutta toisaalta kyse olikin sairaalasta. Silti hieman lisää viihtyisyyttä olisi kaivannut. Puolisoni pääsi haluamaansa suihkuun ja sai oloonsa hieman helpotusta. Itse odotin juuri tätä, koska suihkun tarjoama lievitys antoi vähän aikaa miettiä miten edetä. Kaiken odottelun jälkeen selvisi, että synnytys on jo edennyt niin pitkälle, ettei suunnitelmiamme voitu isommin ottaa huomioon.

Tuleva äiti asetettiin sängylle ja kytkettiin johtoihin. Itse keskityin lämmittelemään kaurapussia, pitelemään sitä selän päällä ja yritin tehdä hänen olonsa mukavaksi. Supistusten aiheuttamat kivut alkoivat yltyä ja yhdeksältä kokeiltiin ilokaasua. Ensin harjoiteltiin hieman tekniikkaa ja kokeiltiin, mutta vaikutus ei ollut toivotunlainen. Ilokaasu ei ikäänkuin ehtinyt mukaan. Avustava kätilö yritti saada vielä käyttämään kaasua, mutta tuloksena oli vain ainakin itselläni kasvavaa vitutusta. Yritys päättyi puolisoni lyötyä suukappaleen suuttuneena sängynreunaan kivun yllyttyä tarpeeksi kovaksi. Ainoa ajatus oli enää päästä eroon kivusta ja hän ilmoitti ykskantaan haluavansa epiduraalin.

Ennen epiduraalin antamista suoritettiin sisätutkimus. Tutkimukset alkoivat tyypilliseen tapaan oksentamisella. Tämä oli hyvä osoitus siitä, että ilokaasu ei toudellakaan sopinut tälle synnyttäjälle. Fannyn olo muuttui entistä tuskaisemmaksi ja nyt alkoi jo päästä tuskaisia ääniäkin mikä kertoi aika selkeästi, että nyt teki ihan aikuisten oikeasti kipeää. Supistusten aikana pidin kädestä kiinni pyrkien auttamaan kivun poiskanavoimisessa. Normaalisti puolisoni kivun näkee vain otsan kurtistumisesta ja kiukkuisuudesta, mutta nyt sain ilmoituksen tulevaisuudessa tapahtuvista murhista, ellei kipuja saada pois. Kerran menin sivummalle tutkimusten ym. kääntelyn ajaksi ja tuntui sielussa viiltävältä, kun puolisoni epätoivoisesti kutsui nimeäni supistuksen tullessa. Toisaalta silloin sain lisää uskoa siihen, että paikallaolostani oli oikeasti hyötyä.

Itse vain pitelin kädestä kiinni ja annoin hänen purkaa kipuaan käteeni, joka sai kohtuu kovaa kyytiä seuraavien tuntien aikana. Ennen kymmentä kätilö tuli kertomaan, että synnytys oli nyt niin pitkällä, ettei epiduraalia luultavasti enää ehtisi auttaa. Tilalle tulisi spinaalipuudutus, joskin oli epävarmaa auttaako sekään. Kymmenen aikoihin lääkäri sitten saapui paikalle ja alkoi valmistella toimenpidettä. Kivut yltyivät ja tuntui hieman raivostuttavalta, kun mitään ei tuntunut tapahtuvan. Yritin miettiä sanoja, joilla auttaa puolisoa kestämään, mutta en keksinyt mitään sanomisen arvoista. Jokainen mieleen tullut lause tuntui jotenkin ontolta ja tyhjältä. Keskityin vain silittelemään Fannyn hiuksia, suukottelemaan ja olemaan läsnä.

Lääkäri oli nuori purukumia pureskeleva sälli, joka oli lääkärimaailmaan istutettu Harri Syrjänen. Asiallinen tyyppi, joka hoiti hommansa hyvin. Puolisoni kivut jatkoivat kasvamistaan ja yritin lohduttaa kertomalla, että kohta helpottaa. Huolestutti, että jäävätkö sanat vain tyhjiksi lupauksiksi, kun puudutuksen tehosta ei ollut sataprosenttista varmuutta. Ymmärsin, että hänestä tuntui, ettei mitään tapahdu, koska hän ei nähnyt mitä selän takana tapahtui. Lääkäri kuitenkin teki koko ajan töitä ja omaa oloani helpotti tieto, että koko ajan tehdään asioita, että kipu saataisiin pois.

Seuraavan puolen tunnin aikana kivut tuntuivat edelleen, mutta vähitellen ne alkoivat loppupäästä alkaen lieventyä. Seuraavat puolitoista tuntia olivat sitten aikaa, jolloin meillä oli ensi kerran aikaa keskustella ja pohtia tulevaa synnytystä. Keskusteltiin siitä miten epätodelliselta tilanne vieläkin tuntuu. Oli jotenkin tunne, että kyse on vain siitä, että käydään hoitamassa puolisoni kivut pois. Ei vain vielä kyennyt hahmottamaan, että meistä on oikeasti muodostumassa perhe ja se ei ole enää kaukana. Pari tuntia ja meitä on kolme.