Täytin tänään kaksi kappaletta IT-alaan pohjaavien järjestöjen kunnallisvaaliehdokaskyselyitä. Tapetilla ovat vapaat ohjelmistot ja vapaa lähdekoodi sekä sähköinen asiointi. Molemmat ovat tärkeitä asioita pohdittavaksi, sillä vapaan lähdekoodin ajatus on saavuttanut riittävän kypsyysasteen, että siihen pystytään suhtautumaan vakavuudella ja sähköisen asioinnin tila on lähinnä huolestuttava.
Vapaa lähdekoodi ei enää ole mörkö, joka uhkaa tietoyhteiskunnan syvimpiä rakenteita, kansalaisten tietoturvaa ja saastuttaa syöpämäisellä anti-midaksen kosketuksellaan kaiken puhtaan. Jopa kankeimmatkin tahot ovat vähitellen hyväksyneet ajatuksen vapaaseen lähdekoodiin perustuvista sovelluksista jopa kriittisessä sovellusympäristössä. Uskon myös, että kaikkein absurdeimpien ylilyöntien aika on ohi ja päätöksissä voidaan myös käyttää järkeä eikä esim. vaadita, että "Kaikkien käytettyjen sovellusten tulee olla avoimeen lähdekoodiin perustuvia!". On siis syytä kiittää asian puolesta työskennelleitä tahoja tärkeän ja merkittävän ajatuksen läpiviennistä.
Suomi piti joskus itseään tietoteknisen kehityksen mallimaana ja sähköisen asioinnin edelläkävijänä ja olin mukana kehittämässä useita tällaisia järjestelmiä. Valtion tasolla tehtiin suuria suunnitelmia järjestelmien kehittämisestä. Itse naureskelin aikoinaan lontoolaisella rautatieasemalla paikalliselle lippuautomaatille ja järjettömälle hinnoittelulle (automaatista ostettu alennuslippu oli kalliimpi kuin tiskiltä ostettu normaalihintainen). Enää ei naurata. Muu maailma on jättämässä Suomea taakseen (Economist Intelligence Unit: "IT industry competitiveness index").
Miten saada asioihin muutosta? Keskitytään kuntatasolle, kun kerran kunnallisvaaleista on kyse. On huolehdittava, että kuntien tietoteknisistä asioista päättäviin kuuluu riittävä määrä asiantuntijatietämystä - ja nimenomaan ajantasaista sellaista. Ei riitä, että on vedetty projektia 70-luvulla vaan mukana on oltava tietoa siitä missä mennään tällä hetkellä. On ikävä tosiasia, että tietotekniikka alana vaatii erityisesti omaa aktiivisuutta, sillä kukaan ei tule kertomaan sinulle kriittistä näkökulmaa asioihin vaan kaikilla on aina jotain myytävää.
Toinen ongelma liittyy julkisen sektorin päätöksentekoon. Kuntien päätöksenteko on kuin Jaap Stam - hidas mutta kankea eikä se kerta kaikkiaan riitä viemään läpi onnistuneita tietotekniikkaprojekteja. Viimeisten vuosikymmenten kriittinen havainnointi on osoittanut, että asiat muuttuvat ja ainoa pysyvä tekijä on muutos. Nykyisten mammuttijärjestelmien sijaan suuntaus tulisi olla kohden keveämpiä ja skaalautuvia järjestelmiä, jotka mukautuvat muuttuviin olosuhteisiin.
Molemmat osat nivoutuvat yhteen, sillä avoimen lähdekoodin sovellukset voivat usein toimia kehikkona, jonka päälle järjestelmä kootaan. Koska runko on jo valmiina, ei ole tarpeen aloittaa tyhjästä ja voidaan keskittyä olennaiseen. Kevyemmillä ja ketterämmillä projektimenetelmillä järjestelmää voidaan pilkkoa pienempiin, helpommin hallittaviin osiin, jolloin kehityskierrokset nopeutuvat ja tehostuvat tarjoten ehkä jopa kustannussäästöjä. Ei ole aina tarpeen rakentaa kaikenkattavaa järjestelmää, vaan riittää, että asioihin paneudutaan yksi kerrallaan tapauskohtaisesti etsien paras ratkaisumenetelmä juuri siihen ongelmaan säilyttäen taustalla kokonaiskuvan.
Muinaisina aikoina ulkomaalaiset kauppiaat tulivat Suomeen esittelemään uutta keksintöä kaukaisilta mailta: metallia. Suomalaiset olivat jääräpäisiä ja suhtautuivat kovin epäillen kyseiseen innovaatioon, erityisesti sepät pyrkivät kaikin voimin vastustamaan metallin maihinnousua. He tekivät kivestä metallisten aseiden replikoita ja valmistivat näihin huolellisesti jopa valujäljet uskoessaan näiden olevan jonkinlainen välttämätön ja tärkeä osa aseen rakennetta. Toivoisin, että tällä kertaa emme jäisi historian kirjoihin tietotekniikan hyödyntäjistä Euroopan viimeisinä.
tiistai 30. syyskuuta 2008
Suomi - tietotekninen takapajula?
keskiviikko 24. syyskuuta 2008
Minä, ehdokas
Hetken mielijohteesta ryhdyin keväällä Vantaan Vihreiden ehdokkaaksi tämänkertaisiin kunnallisvaaleihin ja hädissäni pohdiskelen miten tässä ehtisi kampanjoida, varsinkaan kun ei ole varaa sijoittaa rahaa mainostamiseen tai muuhun. Eikä aikaakaan isommin jää, sillä se mikä työn ja perheen jälkeen jäljelle jää, kuluu aika tehokkaasti paikallisyhdistyksen tietoteknisen työryhmän hommissa vaalisivustoa tehdessä. Toisaalta - ehkä mä en jaksa lähteä rimpuilemaan asian suhteen, kun aina löytyy nipullinen ehdokkaita, jotka ovat minua reilusti kunnianhimoisempia.
Pääasiana oli lähteä vähän katsomaan millaista vaaleissa on ja kerätä kokemusta seuraavia varten, sillä en mä pyrin pitäytymään realismissa enkä ole vielä varannut äänivyöryn juhlapaikkaa. Politiikassa olen ollut aktiivisesti mukana vasta vuodenvaihteesta alkaen, mutta jo se on riittänyt avaamaan silmiä toiminnan suhteen. Poliittiset aktiivit ovat aivan tavallisia ihmisiä - tosin ehkä idealistisempia kuin väestö keskimäärin. Jopa ammattipoliitikot ovat ihan tavallisia tyyppejä, esimerkkinä vaikkapa Pekka Haavisto, joka oli varsin mukava tuttavuus.
Voisin illalla kirjoitella vähän auki noita mun vaaliteemojani.
maanantai 4. elokuuta 2008
Uusi järjestys koittaa
Loppukeväästä vaimo ehdotti haastetta: 10-15kg painoa pois vuoden loppuun mennessä. Pohdin asiaa väyrysmäisesti yön yli ja lähdin mukaan. Ensin rimpuilin itsekseni muutaman viikon enkä saanut oikein mitään aikaiseksi. Kun noin kuukausi oli kulunut, päätin ottaa itseäni niskasta kiinni.
Ensin liityin Keventäjiin ja on myönnettävä, että päätös oli loistava. Formaatti sopii mulle aivan loistavasti ja toimii. Ruokavalio muuntuu terveellisemmäksi ja liikunta tulee mukaan kuin itsestään. Välillä voi hyvän juoksulenkin jälkeen syödä hyvällä omallatunnolla vaikkapa sipsejäkin, kun tietää, että rajat eivät ylity. Nameja voi syödä, mutta ne on ansaittava.
Seuraavana listalla oli tupakoinnin lopettaminen. Mittarissa oli 22 vuotta sauhuttelua enemmän tai vähemmän lähelle aski päivässä. Monen monituista kertaa on tullut kokeilluksi lopettamista ja aina yhtä huonolla menestyksellä. Tämä kerta oli erilainen - ja lopullinen - sen päätin heti aluksi. Jo parin viikon kuluttua mä mietin mikä teki tästä kerrasta erilaisen, kunnes tajusin: Aiemmin olin lopettanut huonoa ja epämiellyttävää tapaa, nyt irtauduin vaarallisesta ja vakavasta riippuvuudesta. Ensi kertaa tunnustin olevani tupakasta riippuvainen.
Koska liikuntaa tuli muutenkin jossain määrin harrastetuksi, alkoi nälkä kasvaa syödessä. Sitä paitsi tupakasta irtautuminen alkoi tuottaa energiaa, joka oli saatava puretuksi johonkin. Uusiin harrastusvälineisiin ei ollut liiemmälti rahaa, joten päätin ryhtyä juoksemaan. Eipä kulunut kauankaan, kun olin ohjannut riippuvuuteni uuteen osoitteeseen. Olin koukussa juoksemiseen.
Kerran olen notkahtanut koko projektin suhteen muutaman viikon ajaksi, mutta siitäkin nousin takaisin jaloilleni. Painoa on pudonnut maltillisesti (reilut 5kg), mutta vanhat vaatteet ovat alkaneet mahtua päälle. Tupakasta olen pysynyt irti nyt kolme kuukautta enkä enää halua aloittaa uudestaan. Kun aloitin juoksemisen, pystyin juoksemaan viiden minuutin välein minuutin. Nyt voin juosta 3-4 minuuttia 1-2 minuutin välein. Ehkä joskus voin tehdä sen mitä en ole koskaan tehnyt: Juosta viisi kilometria yhtä soittoa.
Näitä projekteja tullaan seuraamaan myös perheessä tapahtuvien asioiden ohella.
sunnuntai 3. elokuuta 2008
Kauan eläköön uusi liha!
Tein sitten päätöksen laajentaa blogini hyvinkin perinteiseksi. Yksinkertaisesti en jaksa keskittyä vain yhteen aihealueeseen, vaan mulla on enemmänkin erilaisia projekteja ja sinkoilen joka suuntaan. Vastedes blogini kuvastakoon siis omaa elämääni.
Paljon on myös tapahtunut viime merkinnän jälkeen. Olen lopettanut tupakoinnin ja ollut polttamatta kolme kuukautta. Ryhdyin laihduttamaan ja läskiä on hävinnyt ainakin jonkin verran. Lisäksi aloitin juoksuharrastuksen, jossa olen ollut varsin tyytyväinen edistykseen.
Viimeisimpänä innostuksenkohteenani on sisustaminen. Kuukauden sisällä edessä on muutto ja uuden asunnon pintaremontointi sekä sisustaminen. Illat ovatkin monelta osin kuluneet surffaillessa design-sivustoilla imien vaikutteita erilaisista tuulahduksista.
Tuleva kuukausi on muutenkin täynnä muutoksia. Pääsen kesäkauden jälkeen aloittamaan varsinaiset konsultinhommat, poika on menossa ensimmäistä kertaa päivähoitoon, vaimo aloittaa opiskelut, olen ehdokkaana elämäni ensimmäisissä kunnallisvaaleissa ja varmasti vielä jotain mitä listasta unohdin.
tiistai 8. huhtikuuta 2008
Ottaako äitylin pikku mussukan nuppuli tisua?
Ei riitä, että äitiys on kiedottu vaaleanpunaiseen kankaaseen, sen tulee myös kuulostaa äitiydeltä. On käytettävä sanoja nuppu, mussukka, tisu ja äityli unohtamatta "Ihanaa!"-huudahduksen viljelyä lähes kaikeen mahdolliseen liittyen. Pitäähän sen äitiyden onnen paitsi näkyä myös kuulua, ettei kenelläkään olisi epäilystäkään miten ihanaa on olla pienen mussukan äityli.
Kaikki äidit eivät kuitenkaan puhu imelästi - ainakaan joka tilanteessa, vaan omien havaintojeni mukaan käytetty kieli on sidoksissa ryhmään. Kieli on tärkeimpiä tapojamme ilmaista ryhmän yhteenkuuluvuutta ja siitä poikkeaminen ei useinkaan ole toivottua. Muusta ryhmästä itseään poikkeavasti ilmaiseva joutuu usein epäilyksen alaiseksi ja monesti tuntuu, että ryhmä äitejä saattaa päätyä käyttämään ällösöpöilevää termistöä ikäänkuin varmuuden vuoksi vähän samalla tavoin kuin yhdessä lomalle poistunut varusmiesjoukko. Äitien ja varusmiesten välillä on paljon muitakin yhteneväisyyksiä, mutta niihin voin palata toisella kertaa.
Olen taipuvainen uskomaan, että "äitikieli" on useamman muuttujan tulos. Lasten kanssa puhuessaan vanhempien kieli usein muuttuu lapsenomaisemmaksi. Osaltaan kyse on tiedostetusta ja osin tiedostamattomasta toiminnasta. Koetaan, että lapselle on puhuttava tietyllä tavoin, mutta vaikutusta on varmasti myös tilanteessa vaikuttavilla tunnetiloilla. Rakkauden, välittämisen ja hoivaamishalun noustessa päällimmäisiksi tunteiksi on keskityttävä erityisesti, jos haluaa estää näiden tunteiden vaikutuksen omaan kieleensä ja puhetapaansa. Pääasiallisten hoitajien - useimmiten äitien - kohdatessa lapset ovat usein läsnä ja vanhemman vuorovaikutus jakautuu kahteen samanaikaiseen kohteeseen. Ja vaikka lapsi ei olisikaan fyysisesti läsnä, hänellä on silti vanhemman mielessä oma nurkkauksensa, jonka ovi on aina auki. Kun tähän yhdistetään ryhmän jäsenten keskinäinen vuorovaikutus ei ole mitenkään ihmeellistä, että käytetty kieli alkaa yhtenäistyä "äitikieleksi".
Koska kielellä on muitakin käyttötarkoituksia kuin ensisijaisen informaation välittäminen, joku voi toimia tarkoituksellisen poikkeavasti. Samassa ryhmässä yksi äiti saattaa korostetun selvästi pitäytyä käyttämästä samaa kieltä muiden kanssa ilmaistakseen pesäeroaan, kertoakseen "en ole nyt teidän kanssanne". Erottautuminen ryhmästä kielen kautta voi tapahtua hyvinkin nopeasti esim. pienen erimielisyyden kautta tai ryhmän rakenteessa tapahtuneen muutoksen johdosta. "Äitikieli" on siis ilmeisesti ainakin joissain tapauksissa myös tietoinen tapa puhua, joka koetaan osaksi yhteistä kulttuuria.
Toisaalta tietynlainen ilmaisutapa tuntuu olevan sidoksissa vanhemmuuteen ja lasten sekä muiden vanhempien kanssa oloon eikä ole mitenkään itsestäänselvästi sukupuolisidonnaista tai juuri äitiyteen liittyvää. Isäkirjassa (Aalto&Kolehmainen) käsitellään miestä, joka toimii perheen lasten pääasiallisena hoivaajana ja tämä heijastuu myös kieleen, joka on muuntunut tällä muistaakseni hitsaajalla "äitimäiseksi". Omat havaintoni tukevat tätä ajatusta enkä näe mitään syytä miksi kieli liittyisi mitenkään sukupuoleen. Kokonaisuutena tarkastellen aihe on huomattavan paljon laajempi kuin mitä lyhyellä pohdiskelulla pystyy kattamaan, sillä tuloksena on vain enemmän kysymyksiä kuin aloitettaessa.
perjantai 4. huhtikuuta 2008
Blogging with a purpose
Kukkopilli antoi blogilleni ylläolevan plakaatin. Sääntöjä on noudatettava, ja annan omat kunniamainintani seuraaville blogeille:
Akanvaaja
Isiblogi
Muutakin kuin kuskus
Pk-sektori
Poikkeavan tavallista elämää
Kuolemasta ja kuolemattomuudesta
Oman lapsen syntymä saa ihmisen ensi kerran ymmärtämään konkreettisesti oman kuolevaisuutensa ja katoavaisuutensa. Ennen sitä vain elää auvoisessa kuolemattomuuden lintukodossaan, jonne ei saata hallin hammas. Syntymä on todellinen muistutus elämän kiertokulusta, koska jos jokin syntyy, on toisen hävittävä.
Lapsen kautta ihminen kuitenkin saavuttaa kuolemattomuuden, sillä jokin minusta jää elämään, vaikka materiani lakastuisi ja viimein maatuisi. Tämän tiedostaminen on tavattoman huojentava kokemus ja ihminen voi viimein hyvästellä lapsenomaisen uskon omasta katoamattomuudestaan. Vanhemmuus on siis avain sisällämme vellovaan eksistentiaalisen kriisin umpeen ruostuneeseen lukkoon. Vanhempi voi vapaasti vanhentua eikä enää ole tarpeen pyrkiä pysäyttämään aikaa ympärillään. Kasvoihini saa tulla ryppyjä, sillä minulla on oma paikkani jatkumossa. Olen jotain, olen kokonainen.
Kaikki ei kuitenkaan ole aivan näin yksiselitteistä. Vanhempi ei voi jäädä vain makaamaan laakereillaan onnellisena tehdystä työstä. Ei ole pelkästään kyse siitä, että jätämme lapsillemme perinnön, vaan myös millaisen perinnön me jätämme. Peilistä ei enää katso oma itse vaan koko tuleva maailma ja vanhemman on pakko vastata kysymykseen "Millaisen maailman haluan lapselleni jättää?". Tämä kysymys leikkaa läpi koko olevaisuuden ulottuvuuksista välittämättä. Kysymys kaikuu kaikessa, jota kohtaamme nyt ja tulevaisuudessa ja siinä minkä olemme taaksemme jättäneet.
Vastauksia en pysty antamaan, ne on jokaisen etsittävä itse.
