Ei riitä, että äitiys on kiedottu vaaleanpunaiseen kankaaseen, sen tulee myös kuulostaa äitiydeltä. On käytettävä sanoja nuppu, mussukka, tisu ja äityli unohtamatta "Ihanaa!"-huudahduksen viljelyä lähes kaikeen mahdolliseen liittyen. Pitäähän sen äitiyden onnen paitsi näkyä myös kuulua, ettei kenelläkään olisi epäilystäkään miten ihanaa on olla pienen mussukan äityli.
Kaikki äidit eivät kuitenkaan puhu imelästi - ainakaan joka tilanteessa, vaan omien havaintojeni mukaan käytetty kieli on sidoksissa ryhmään. Kieli on tärkeimpiä tapojamme ilmaista ryhmän yhteenkuuluvuutta ja siitä poikkeaminen ei useinkaan ole toivottua. Muusta ryhmästä itseään poikkeavasti ilmaiseva joutuu usein epäilyksen alaiseksi ja monesti tuntuu, että ryhmä äitejä saattaa päätyä käyttämään ällösöpöilevää termistöä ikäänkuin varmuuden vuoksi vähän samalla tavoin kuin yhdessä lomalle poistunut varusmiesjoukko. Äitien ja varusmiesten välillä on paljon muitakin yhteneväisyyksiä, mutta niihin voin palata toisella kertaa.
Olen taipuvainen uskomaan, että "äitikieli" on useamman muuttujan tulos. Lasten kanssa puhuessaan vanhempien kieli usein muuttuu lapsenomaisemmaksi. Osaltaan kyse on tiedostetusta ja osin tiedostamattomasta toiminnasta. Koetaan, että lapselle on puhuttava tietyllä tavoin, mutta vaikutusta on varmasti myös tilanteessa vaikuttavilla tunnetiloilla. Rakkauden, välittämisen ja hoivaamishalun noustessa päällimmäisiksi tunteiksi on keskityttävä erityisesti, jos haluaa estää näiden tunteiden vaikutuksen omaan kieleensä ja puhetapaansa. Pääasiallisten hoitajien - useimmiten äitien - kohdatessa lapset ovat usein läsnä ja vanhemman vuorovaikutus jakautuu kahteen samanaikaiseen kohteeseen. Ja vaikka lapsi ei olisikaan fyysisesti läsnä, hänellä on silti vanhemman mielessä oma nurkkauksensa, jonka ovi on aina auki. Kun tähän yhdistetään ryhmän jäsenten keskinäinen vuorovaikutus ei ole mitenkään ihmeellistä, että käytetty kieli alkaa yhtenäistyä "äitikieleksi".
Koska kielellä on muitakin käyttötarkoituksia kuin ensisijaisen informaation välittäminen, joku voi toimia tarkoituksellisen poikkeavasti. Samassa ryhmässä yksi äiti saattaa korostetun selvästi pitäytyä käyttämästä samaa kieltä muiden kanssa ilmaistakseen pesäeroaan, kertoakseen "en ole nyt teidän kanssanne". Erottautuminen ryhmästä kielen kautta voi tapahtua hyvinkin nopeasti esim. pienen erimielisyyden kautta tai ryhmän rakenteessa tapahtuneen muutoksen johdosta. "Äitikieli" on siis ilmeisesti ainakin joissain tapauksissa myös tietoinen tapa puhua, joka koetaan osaksi yhteistä kulttuuria.
Toisaalta tietynlainen ilmaisutapa tuntuu olevan sidoksissa vanhemmuuteen ja lasten sekä muiden vanhempien kanssa oloon eikä ole mitenkään itsestäänselvästi sukupuolisidonnaista tai juuri äitiyteen liittyvää. Isäkirjassa (Aalto&Kolehmainen) käsitellään miestä, joka toimii perheen lasten pääasiallisena hoivaajana ja tämä heijastuu myös kieleen, joka on muuntunut tällä muistaakseni hitsaajalla "äitimäiseksi". Omat havaintoni tukevat tätä ajatusta enkä näe mitään syytä miksi kieli liittyisi mitenkään sukupuoleen. Kokonaisuutena tarkastellen aihe on huomattavan paljon laajempi kuin mitä lyhyellä pohdiskelulla pystyy kattamaan, sillä tuloksena on vain enemmän kysymyksiä kuin aloitettaessa.
tiistai 8. huhtikuuta 2008
Ottaako äitylin pikku mussukan nuppuli tisua?
perjantai 4. huhtikuuta 2008
Blogging with a purpose
Kukkopilli antoi blogilleni ylläolevan plakaatin. Sääntöjä on noudatettava, ja annan omat kunniamainintani seuraaville blogeille:
Akanvaaja
Isiblogi
Muutakin kuin kuskus
Pk-sektori
Poikkeavan tavallista elämää
Kuolemasta ja kuolemattomuudesta
Oman lapsen syntymä saa ihmisen ensi kerran ymmärtämään konkreettisesti oman kuolevaisuutensa ja katoavaisuutensa. Ennen sitä vain elää auvoisessa kuolemattomuuden lintukodossaan, jonne ei saata hallin hammas. Syntymä on todellinen muistutus elämän kiertokulusta, koska jos jokin syntyy, on toisen hävittävä.
Lapsen kautta ihminen kuitenkin saavuttaa kuolemattomuuden, sillä jokin minusta jää elämään, vaikka materiani lakastuisi ja viimein maatuisi. Tämän tiedostaminen on tavattoman huojentava kokemus ja ihminen voi viimein hyvästellä lapsenomaisen uskon omasta katoamattomuudestaan. Vanhemmuus on siis avain sisällämme vellovaan eksistentiaalisen kriisin umpeen ruostuneeseen lukkoon. Vanhempi voi vapaasti vanhentua eikä enää ole tarpeen pyrkiä pysäyttämään aikaa ympärillään. Kasvoihini saa tulla ryppyjä, sillä minulla on oma paikkani jatkumossa. Olen jotain, olen kokonainen.
Kaikki ei kuitenkaan ole aivan näin yksiselitteistä. Vanhempi ei voi jäädä vain makaamaan laakereillaan onnellisena tehdystä työstä. Ei ole pelkästään kyse siitä, että jätämme lapsillemme perinnön, vaan myös millaisen perinnön me jätämme. Peilistä ei enää katso oma itse vaan koko tuleva maailma ja vanhemman on pakko vastata kysymykseen "Millaisen maailman haluan lapselleni jättää?". Tämä kysymys leikkaa läpi koko olevaisuuden ulottuvuuksista välittämättä. Kysymys kaikuu kaikessa, jota kohtaamme nyt ja tulevaisuudessa ja siinä minkä olemme taaksemme jättäneet.
Vastauksia en pysty antamaan, ne on jokaisen etsittävä itse.
perjantai 15. helmikuuta 2008
Antakaapa tilaa reippaalle pojalle!
Pojalle sinistä, tytölle punaista. Jos kyse on pienestä lapsesta ja vanhempi on hempeämpi, väriä voidaan sävyttää vaaleampaan. Tärkeää kuitenkin on, että pukeudutaan sukupuolen mukaisesti. Eiväthän miehetkään pukeudu hameeseen! Tai oikeastaan pukeutuvat, mutta sellaisia ei lasketa. Miehet ovat miehiä ja naiset naisia, ja käytöksen, pukeutumisen ja koko olemuksen tulisi viestiä kumpaan ryhmään kuulutaan. Muuten koko maailmaa kohtaa tuho ja rappio.
Ollessamme kahvilla viereisen perheen tuttava huomioi miten pojalla oli vaaleanpunainen haalari. Tottakai asiasta piti päästä huomauttamaan, mutta heti perään oli muistutettava, kuinka asialla ei ole "oikeasti väliä". Ei sillä olekaan kuin aikuisille. Aikuisten on äärimmäisen tärkeää tietää lapsen sukupuoli, jotta he osaavat suhtautua tähän oikein. Jos tytöksi luultu osoittautuu pojaksi, puhe ja käytös muuttuu jo seuraavassa lauseessa. Pahimmillaan siniseen puetun tytön tullessa leikkimään muita tyttöjä pyydetään antamaan tilaa reippaalle pojalle.
Mielenkiintoinen psykologinen havainto on, että kaksivuotiaana lapsen käyttäytyminen sisältää kummankin sukupuolen elementtejä. Vähitellen "väärät" putoavat pois, kunnes viimein noin nelivuotiaana lapsi on kuin oman sukupuolensa vahvimpien stereotyyppien karikatyyri. Nelivuotias poika on miehekkäämpi kuin voi koskaan loppuikänsä aikana olla villeimmissä kuvitelmissaankaan.
Lapsihan käyttäytyy täysin järkevästi. Kaksivuotiaana hän harjoittelee sosiaalisen elämän ensiaskeleita ja oman sukupuolisen epävarmuutensa keskellä toimii varmuuden vuoksi kaikkien sukupuolten mukaan. Osa vanhemmista ja vaikkapa päiväkodin henkilöstöstä tai tuttavista tarttuu "poikkeamiin" välittömästi. Pojilta ei hyväksytä tyttömäisiä elkeitä ja niistä huomautetaan heti havaittaessa ja päinvastoin.
"Pojat eivät leiki nukeilla eivätkä pojat itke" on tavallinen hyvin eksplisiittinen kielto olla käyttämättä vääriä ominaisuuksia. Kiellot voivat olla myös passiivisempia: "Etkös tykkäisi enemmän leikkiä leluliedellä kuin tuolla kuorma-autolla? Muutkin tytöt leikkivät keittiöllä tai nukeilla." Ethän halua olla erilainen kuin muut? Lasten kohdalla tarpeemme survoa yksilö sovittuun muottiin on suorastaan paniikinomainen ja hysteerinen. Aivan kuin nukella leikkivää poikaa seuraisi myöhemmässä elämässä jokin hirvittävä rangaistus.
Lapsen ohjaamiseen "oikeaan" suuntaan ei tarvita edes aktiivista toimintaa, vaan lapsi reagoi vanhempien välittämiin signaaleihin herkkyydellä, jota emme useimmiten edes tiedosta. Ehkä reagoimme hämmennyksellä siihen, että poika auttaa äitiä leipomisessa. Ehkä emme reagoi siihen omasta mielestämme mitenkään. Jos sama poika haluaa vaihtaa isänsä kanssa auton talvirenkaat ja tuloksena on iloa ihanan reippaasta pojasta, on itsestäänselvää kumpi voittaa käytösmallien sisäisessä vertailussa. Osa sukupuoli-identiteetteihin liittyvistä näkemyksistämme ovat niin sisäänrakennettuja ja jopa kiveenhakattuja, että emme edes tiedosta miten vahvasti välitämme niitä eteenpäin.
Lopulta parivuotisen koulutuksen jälkeen lapsi on valmistunut sukupuolikäyttäytymisen esikoulusta ja esittelee ylpeänä ja kaikkitietävänä omaa osaamistaan. Minä tiedän miten olla mies! On aika ottaa opit käyttöön ja hyödyntää niitä käytännössä. Vanhemmille ja lähiympäristölle lapsen käytöksen voimakkuus voi tulla yllätyksenä. Poika haluaa voittaa isänsä miehuusmittelyssä ja mennä naimisiin äitinsä kanssa. Tyttö uskoo viehätysvoimansa kellistävän miehen kuin miehen eikä kukaan voi vastustaa kaikkien prinsessojen prinsessaa.
Lapselle vain taivas on rajana uusien taitojen arsenaalin myötä ja vanhemmat ovat varsin ymmärrettävästi hämmentyneitä. On kuitenkin ensiarvoisen tärkeää huomioida miten vanhemmat reagoivat. Nyt vanhemmat saavat tasapainoilla, sillä lasta ei saisi lannistaa, mutta ei toisaalta lähteä mukaan esitettyyn näytelmään. Kuten läpi koko kasvunsa ajan, lapsi hakee vain rajoja käyttäytymiselleen ja vanhempien tehtävä olisi toimia asemansa mukaisesti ohjaten lasta tämänkin vaikean vaiheen ylitse.
Liian jumiutuneista sukupuolimalleista irtautuminen on kuitenkin vaikeaa ja osaltaan mahdotontakin, jos vanhempi ei itse ole sinut oman sukupuoli-identiteettinsä kanssa. Muutos vaatisi, että oma itse on asetettava kriittisen tarkastelun alaiseksi ja tämä voi olla monelle hyvinkin vaikeaa, sillä taustalla vaikuttavat aina omat kokemukset, jopa traumat. Tällainen tutkiskelu on usein raskasta eikä hoidu ihan hetkessä. Ei ole tietenkään realistista odottaa, että kaikki altistaisivat itsensä terapiankaltaiselle itsetutkiskelulle eikä se ole tarkoituskaan. Lapsen kasvatus vaatii kuitenkin mielestäni tällaistakin tapaa katsoa omaa itseään peilistä ja ajoittain kyseenalaistaa oma toimintansa.
Lukiessani sukupuolineutraalista kasvatuksesta koen silloin tällöin melkoista hämmennystä. Sukupuolineutraalius tuntuu tarkoittavan tietyssä feministisessä diskurssissa miehisten, pahojen elementtien sulkemista pois kasvatuksesta. Tietysti menettely on looginen, jos tunnustetaan ajattelu, jonka mukaan nainen on oikea, hyvä ja toivottava ihminen ja mies väärä, paha ja ei-toivottu. Koska sulkemalla toinen sukupuoli epätoivottuna ulkopuolelle tulokseksi jäisi vain yksi, menettäisi sukupuoli merkityksensä ja tuloksena olisi sukupuolineutraalius. Siihen, miten terveitä oman sukupuolensa edustajia tällä menettelyllä saavutettaisiin, en edes vaivaudu ottamaan kantaa.
En myöskään allekirjoita sukupuolen muodostumista vain kulttuurista. Tosiasia on, että ihminen on psykofyysinen kokonaisuus eikä mm. hormonaalisia eroja ja näiden vaikutuksia psyyken ja sukupuoli-identiteetin kehitykseen voida jättää huomiotta. Havaintojen perusteella on syytä olettaa, että pojat ja tytöt käyttäytyvät yleisesti ottaen tietyiltä osin toisistaan hieman poikkeavasti. Lapsella on siis tämän perusteella sisäsyntyisiä, sukupuolen määräämiä tarpeita, joiden kieltäminen tai huomiotta jättäminen olisi vahingollista. Näiden tarpeiden ilmenemismuodot ovat taas täysin yksilökohtaisia eikä yleistämällä voida tehdä toimintaohjeita vanhemmille. Vanhemmilta vaaditaan tässäkin herkkyyttä reagoida lapsen välittämiin signaaleihin. Toisaalta - samaa herkkyyttä vaaditaan mielestäni lapsen kasvattamisessa yleensäkin eikä lapsen sukupuoli-identiteetin tukeminen eroa muusta kasvatuksesta vaan on osa sitä.
Sinisestä ja punaisesta vielä sen verran, että vaaleansininen on kotonamme boikotissa. En usko, että pojallemme aiheutuu kovin suurta vahinkoa siitä, että hänellä ei ole vaaleansinistä vaatekertaa tai että hän aikuistuttuaan katselee varhaislapsuuttaan tästä syystä vihan ja katkeruuden täyttämin tuntein. Ja jos punaiset vaatteet tekevät pojastamme tulevan homon, tiedänpähän ainakin kenen suuntaan kääntyä sisustuskysymyksissä.
torstai 7. helmikuuta 2008
Päivä koti-isänä
(Kirjoituksen ajankohta 01.10.2007)
Sunnuntaina vaimon piti lähteä yhdistyshommiin ja sovimme, että hoidan lapsen ja talouden koko päivän. Sinänsä ei mitään uutta - olihan tuota tullut tehtyä useamminkin jo monen monen kuukauden ajan ja lähes joka sunnuntai vastaan lapsenhoidosta ainakin puoleenpäivään saakka. Kun vaimo palasi takaisin kotiin päivän päätteeksi hänen ensimmäinen kysymyksensä oli miksi lapsella on päällää eri vaatteet kuin hänen lähtiessään. Voidakseni vastata minun oli kuvattava päivän tapahtumia hieman laveammin:
Kymmenen pintaan laitoin jätkän nukkumaan ja puoliso lähti matkaan. Join kahvia ja puuhailin omiani tunnin verran todeten, että hyvinhän tässä menee. En olisi voinut olla enempää väärässä.
Tarkoituksenani oli tehdä päivän eväkset aiemmin hankkimastani kurpitsasta ja ryhdyin siis perkaamaan kyseistä nelikiloista hirvitystä. Puolessavälissä työtä poika heräsi, joten nappasin tyypin ylös vaunuista, riisuin ja lykkäsin potalle istumaan pissalle. Tuloksena oli hieno päikkäripissa. Lattialle ja isin sukille.
Jätkälle vaatteet päälle ja keittiöön tarkistamaan kurpitsakattilan tilanne. Ovikello soi ja tajuan, että nyt sieltä tultiin hakemaan luvattua kantoliinaa. Mutisen jotain epäselvää oviaukosta yrittäen estää yhtä lasta ja kahta koiraa pääsemästä portaikkoon. Sain luultavasti pisteitä kategorioihin epäystävällinen, omituinen ja epäsosiaalinen. Lykkään kantoliinan ovenraosta ja kiirehdin nostamaan kurpitsakattilaa levyltä.
Yhtäkkiä jotain hajoaa olohuoneessa. Löydän säpäleiksi menneen kahvimukini palasten keskeltä järkyttyneen pikkumiehen. Teen muistiini merkinnän koskien kahvikuppien pitkäaikaissäilytystä tablettien päällä. Siivoan palaset lattialta ja jatkan töitä keittiössä.
Vessasta kuuluu epämääräistä lotinaa ja juoksen katsomaan tajuten jättäneeni oven auki ja - mikä vielä parempaa - potan huuhtelematta. Lapsi istuu sukat kusilätäkössä työntäen vessapaperirullan hylsyjä pottaan. Lapsi kainaloon ja likaiset sukat pesuun. Pöntössä on kaksi vessapaperirullaa.
Lapselle uudet sukat ja jatkamaan töitä. Vessan ovi on visusti kiinni ja poika suuntaakin ihan luvan kanssa parvekkeelle. Hetken aikaa puuhasteltuani alan suhtautua epäilevästi hieman häiritsevään hiljaisuuteen, joka suorastaan huutaa parvekkeelta. Menen tarkistamaan ja löydän herran suklaakakkuinen paistinlasta kädessään kiskomassa suklaakakkua pienemmiltä osin parempiin suihin ja suuremmilta osin housuille. Housut vaihtoon ja koirat siivoamaan parvekkeen lattiaa.
Sain kurpitsan käsitellyksi ja sällille alkoi tulla sopivasti nälkä. Kumma kyllä syöminen sujui täysin kommelluksitta, joten aloin suhtautua loppupäivään optimistisesti. Paha virhe. Lykkäsin lapsen potalle ja havaitsin, että body on vähän pieni ja hankala laittaa olalle kiinni pottailun ajaksi, joten jätin sen auki. Eihän se siitä ehdi likaantua. Ei ehdikään, ellei sitä uiteta potassa. Kuten tapahtui.
Body siis vaihtoon ja lapsi pyllypesulle. Makuuhuoneeseen päästyäni muistin, että vaatteet jäivät olohuoneeseen. No, samalla saan tyhjennetyksi potan. Lykkäsin siis lapsen pinnikseen odottamaan ja suuntasin olohuoneeseen, josta löysin potan äärestä suupieliään lipovan, syyllisen näköisen huskyn. Vilkaisin pottaan ja totesin, että munkit oli vetäisty parempiin suihin.
Näillä main puolisoni saapui kotiin, tosin epäilen vahvasti, että jos olisimme saaneet vielä tunnin lisäaikaa, paitakin olisi saatu vaihdetuksi keinolla tai toisella. Loppuillan vietin valmistaen päivällistä, kuten kunnon vaimon pitääkin.
Jos tarkastelen asioita jälkikäteen, olen oppinut seuraavaa:
- Poika on aina vain nopeampi päätymään pahantekoon. Epäilen vahvasti käyrän nousevan eksponentiaalisesti.
- Huskylta on potan lähelle pääsy kielletty.
- Vessan oven tila (suljettu/ei suljettu) on syytä tarkistaa myös toiseen kertaan mahdollisten viallisten muistipiirien varalta
- Hiljaisuus ei ole koskaan hyvä asia
- Poika päätyy aina vain nopeammin pahantekoon.
- Puolison halu saada lepoa ja omaa aikaa illalla on varsin ymmärrettävää.
- Muistinko mainita, että poika päätyy koko ajan nopeammin pahantekoon?
keskiviikko 6. helmikuuta 2008
Syntymä: epilogi - Uusi järjestys
(Kirjoituksen ajankohta 26.09.2006)
Hetken kuluttua sain leikata pojan napanuoran ja ensimmäinen tunne oli pelko, että satutan lasta jotenkin. Jouduin muistuttamaan itseäni, että napanuorassa ei ole tuntevia soluja. Oloani ei auttanut, että ensimmäisellä kerralla en saanut nuoraa kokonaan leikatuksi eikä myöskään siitä turskahtanut veri. Saksittuani aikani poika kuitenkin saatiin irroitetuksi äidistä.
Kätilöt siirtyivät jälkeisten pariin ja vanhempi kätilö opasti kätilöopiskelijaa istukan poistossa. Kun se lopulta saatiin ulos, pystyin todentamaan, että istukka kalvoineen on aika karmiva ilmestys. Itse istukka muistuttaa lähinnä naudan munuaista eikä siis ole kovin paha (ei kuitenkaan mikään syötävän hyvä, toim. huom.), mutta ne kalvot, ne kalvot...
Tässä kohtaa muistikuvat ovat hitusen hämäriä ja tilanteet menevät sekaisin. Kun puolisoani kursittiin kokoon jatkoimme samaa jutusteluamme huonon huumorin säestämänä aiheuttaen sairaanhoitohenkilöstössä hieman vaivautuneisuutta ja ehkä hitusen paheksuntaa - erityisesti nuoren kätilöopiskelijan taholta. Ehkä tämä koki, ettemme jotenkin arvostaneet "tapahtuman tärkeyttä". Erityisesti kommentointini siitä miten oma "alapään operointini" (ympärileikkaus) oli kivuliaampi kuin senhetkinen kursiminen tuntui aiheuttavan jonkin verran paheksuvaa hiljaisuutta. Mutta toisaalta - entäs sitten: Me kuitenkin olimme näytelmän päähenkilöt ja mikäli löytää jotain valittamisen aihetta, siitä voi aina mainita.
Kun koitti tyypin kylvetyksen aika, hoitava kätilö kysyi haluaisinko suorittaa kylvetyksen. No totta helvetissä halusin. Ensinnäkin siksi, että haluan osallistua niin paljon kuin vain on mahdollista ja toiseksi: Kylvetys on isien hommaa. Naiset hoitakoot tissien kanssa heilumiset ja muut - isät kylvettävät. Tottakai hommassa oli hakemista ja hävetti, ettei osannut yhtään mitään, mutta hienoa se oli silti. Poika puettiin ja puoliso siirtyi suihkuttelemaan. Seuraavaksi oli vuorossa toinen isän hetki. Pitelin pikkujätkää sylissäni, vaihdettiin neniä ja mietiskelin, että tässä se nyt on: minun lapseni. Katseltiin toisiamme ja mietittiin, että aikamoisia juttuja on yhdessä edessä. Tätä kautta oikeastaan syntyi se tarve kuuluttaa koko maailmalle "mulle on syntynyt poika!" Puolisoni toppuutteli suihkusta palattuaan ja halusi lykätä kertomista niin, että saataisiin yhdessä mietityksi mitä sanotaan, kenelle jne. Minkä helvetin takia naisten pitää olla niin järkeviä ja loogisia? Se on nyt se aika!
Purin intoani pärryyttelemällä jätkän kanssa kärryillä edestakas mikä ei yllättäen nostanut pisteitäni tuoreen äidin silmissä. Se tosin lisäsi pisteitä kategoriassa "Naiset ei vaan tajua".
Olennainen havainto oli mustasukkaisen pelon väistyminen. Jossain syvällä eli pelko, että lapsi "ikäänkuin korvaa minut". Veikkaan, että taustalla on paljon kaukaisuudesta periytynyttä hylätyksitulemisen pelkoa. Mutta kun huomasin miten lapsi maailmaantultuaan sai rakkautta, joka ei ollut itseltäni pois, pelko alkoi väistyä. Lapsi sen sijaan vahvisti yhteistä rakkautta.
Ehkä vahvimpana tunteena jälkikäteen tarkasteltuna jäivät ne kaksi isoa tilannetta. Toisaalta se ihanin koskaan saamani kiireinen ja kiihkeä suudelma pojan synnyttyä ja toisaalta taas kahdenkeskinen yhdessäolo, kun ihmeteltiin toisiamme ja mietin: "tässä on mun poika!" Odota vain, kun päästään ruuvaamaan muttereita!
Syntymä: grande finale - Supersankari saapuu
(Kirjoituksen ajankohta 26.09.2006)
Varsinainen synnytys alkoi kahtakymmentä vaille yksi ja kesti yhdeksän minuuttia. Aika kului nopeasti pyrkiessäni kannustamaan puolisoani edes jollain tavoin ilmiselvän tuskan keskellä. Parhaaksi ilmeisesti osoittautui kuitenkin kätilön antama mahdollisuus kokeilla syntyvän lapsen hiuksia (ei siis minulle, oletin, että tarjous ropeltaa jalkoväliä ei juuri tällä hetkellä koskenut isää). Kun poika lopulta syntyi seurasin haltioituneena tyypin valahtamista ulos ja aloin kuumeisesti etsiä elonmerkkejä.
Tämä ohikiitävä hetki on Isän hetki. Äiti ei vielä tiedä syntyneestä lapsesta ja lapsi on hetken aikaa "vain isän" (kätilöitä ei huomioida). Poika heilutteli sormiaan ja jalkojaan ja kun käännyin puolisooni päin tämä puhkesi itkemään ja suuteli minua suulle. Tähänastisen elämäni onnellisin hetki, jonka suuruuden tajusin vasta jälkikäteen.
Käännyin katsomaan poikaa muistaessani tämän supersankarimaisen sinisen värin, mutta tämä oli jo muuttunut punertavammaksi. Napanuora oli ollut pojan kaulan ympärillä ja tämä oli aiheuttanut häiriöt sydänäänissä. Poika asetettiin puolisoni rinnalle ja siinä sitten ihmettelimme yhdessä tapahtunutta.
