Lapsuuteni rakkaimpia leluja olivat autorata ja videopeli. Kumpaakaan en koskaan uskonut saavani lahjaksi, sillä ne olivat aivan tuhottoman kalliita ja olimme kuitenkin vähätuloisempi työläisperhe. Kun ne kuitenkin lopulta paljastuivat jouluna kääreiden alta, en tiennyt miten päin olisin ollut. Tiesin myös, että vastaavaa ei olisi ihan heti tiedossa ja niinpä vaalin niitä kuin kalleimpia aarteitani. No, itse asiassa ne kyllä olivatkin kalleimpia aarteitani.
En tiedä onko kyse vain vanhenevan miehen mutinasta vai todellisesta asiasta, mutta kohdatessani jokajouluisten lelukuvastojen valtaisan tavaramäärän ja häpeilemättömän kaupallisuuden alan tuntea hienoista pahoinvointia. Ei sen näin kuuluisi mennä, sillä eiväthän lelut mitään päivittäistavaroita ole, joita ostetaan kuin suklaapatukoita.
Myönnettäköön, että kuvaston äärellä sisäinen shoppailijani herää ja haluaisin ostaa lapselleni kaikenlaisia uusia, hienoja leluja. Suostuttuani kokemaan hetkellistä epämukavuutta ja tutkittuani sisintäni edes likimain rehellisesti havaitsen, etten halua ostaa leluja, koska uskoisin lapseni tarvitsevan tai haluavan niitä. Haluan ostaa ne, koska siitä tulisi itselleni mielihyvää - tai ainakin näin kuvittelen. Lelujen ostaminen lapselle on kovin helppo ja lopulta halpa tapa ostaa itselleen hyvä omatunto ja lämmin tunne sydämeen. Ja ehkä jopa lapsikin ilahtuu, mikä varmasti olisi iloksi kaikille, mutta ei toki välttämätöntä.
Huolestumiseni kuvastojen yltäkylläydestä ja sen houkutuksista koskee siitä potentiaalisesti seuraavaa lahjan arvon inflaation riskiä. Jos työpäivä toisensa jälkeen venyy syöden aikaa lapsen kanssa olosta ja omatunto alkaa kolkuttaa, on liian helppo tapa lääkitä omaa epämukavuuttaan ostamalla lapselle viikonloppuna lahjaksi taas uusi ja hieno lelu. Lapsi on varmasti iloinen, mutta mitä lapsi tästä oppii? Että lahjoja saa automaattisesti joka viikonloppu eikä niillä ole sen suurempaa merkitystä? Entä mitä lapsi oppii rahan ja tavaran arvosta? Ja ennen kaikkea, mitä lapsi oppii oman itsensä arvosta? Kyse on asioista, jotka mielestäni ovat myöhemmässä elämässä merkittäviä, jolloin pitäisi ehkä miettiä toisenkin kerran onko oikein tukea niiden arvon alenemista omalla toiminnalla.
Pahimmillaan lahjan arvo voi madaltua sille tasolle, että lapsi paiskoo jouluaattona sadatellen pois ne lelut, jotka eivät ole hänen mielestään hyviä ja lopuksi vielä ilmaisee suuttumuksensa saamiensa (mieluisten) tavaroiden vähyyden johdosta. Tässä kohtaa vanhempien olisi hyvä vetäytyä peilin ääreen ja katsoa sinne niin kauan, että jokin järki palaa omaan päähän sieltä mihin ikinä onkin karannut. Ammattipiireissä käytetään tietääkseni termiä hemmoteltu kakara ja on viitteitä, että murrosiässä oireet eivät ainakaan helpotu.
Jos tarkastelen omaa lapsuuttani, niin pakkohan se on myöntää, että tietysti oli tyhmää, jos sai lahjaksi tuon kammotun Pehmeän Paketin eikä vaikkapa uutta koottavaa lentokonetta. Siitä huolimatta sekin oli arvokas lahja, ja kun alun pettymys oli mennyt ohi, löytyi mummon kutomille villasukille kuitenkin käyttöä - viimeistään, kun meni ulos ja pakkanen iski kiinni varpaisiin.
torstai 31. tammikuuta 2008
Lahjoja vai lahjuksia?
keskiviikko 30. tammikuuta 2008
Rikoksesta ja rangaistuksesta
Törmäsin taannoin arkipäiväiseen, mutta ajatuksia herättävään tapaukseen. Taustoista en tiedä, mutta tavalla tai toisella tilanne oli päätynyt siihen, että äiti oli ilmeisesti poistunut paikalta ja noin neli-viisivuotias lapsi huusi itkien pahaa oloaan isänsä vieressä.
Sinänsä oma kysymyksensä on miksei isä tehnyt elettäkään lohduttaakseen lastaan vaan päin vastoin otti tähän enemmän etäisyyttä, mutta tällä kertaa jätän sen aiheen tarkastelun tuonnemmaksi. Tarkkailin tapahtumia sivusta hyvän aikaa hämmentyneenä ja mietteliäänä, ja lopulta minuuttien kuluttua lapsen itku loppui ja välikohtaus oli ohi. Tapaus sai minut mietteliääksi.
Aloin miettiä mitä voisi olla taustalla ja kehitin skenarion, joka on hyvinkin arkipäiväinen. Syystä tai toisesta lapsen ja useimmiten äidin välille syntyy kahnaus, joka joskus kulminoituu lapsen raivokohtaukseen. Vanhempi saattaa reagoida yhtäläisellä suuttumuksella ja tähän liittyy usein paljon muutakin kuin vain pelkästään lapsen ja vanhemman välinen hetkellinen tilanne. Riittävästi kiihtyneen yhteenoton tuloksena saattaa olla vaikkapa uhkauksella ryyditetty rangaistus: "Jää sitten siihen huutamaan niin minä menen yksinäni. Ja olet siinä tai en enää ikinä ota mukaan kauppaan, ettäs tiedät!"
Kun riidan toisena osapuolena toiminut vanhempi on poistunut näköpiiristä lapsen raivo kääntyy hetkessä hädän ja epätoivon puolelle. Mitä jos äiti oikeasti tarkoittikin mitä sanoi? Mitä jos äiti ei otakaan minua enää mukaansa? Mitä jos äiti ei enää rakasta minua? Lapsi pyrkii hyvittämään tekoaan, mutta itkuiset huudot kaikuvat kaikille muille korville paitsi niille, joille ne on tarkoitettu. Käytännössä siis kuuroille korville. Toisaalta, vaikka vanhempi olisikin paikalla, vanhempi saattaa olla tietoisesti "kuuro" lapsen hädälle. Ehkä syynä on oma suuttumus, jonka kesto saattaa olla pidempi kuin lapsen. Tai ehkä kyse on vain omasta vankkumattomasta kannasta, jonka mukaan väärinteolle on syytä olla aina seurauksena rangaistus.
Mitä haen takaa on, että on mielestäni kohtuutonta rangaista lasta lisää, jos on ilmiselvää, että lapsella on jo valmiiksi paha olla. Viesti on joka tapauksessa mennyt perille siinä määrin kuin se senhetkisissä olosuhteissa voisi mennä perille. Vanhemmalla on vastuu toiminnastaan - suuttuneenakin.
Sitä paitsi, oma suuttumuskin katoaa yleensä sen sileän tien, kun saa lapsen syliinsä eikä se suuttumuksen aihekaan tunnu enää niin tärkeältä.
tiistai 29. tammikuuta 2008
Maailmojen sota
Akanvaajan kirjoituksen Kasvatusta vai kasvamista? innoittamana pohdin kommenttiani hitusen pidemmällekin:
Professori Matti Bergström käsittelee kirjoissaan Lapsi - viimeinen orjamme ja Mustat ja valkeat leikit juuri näitä lapsen ja aikuisen maailman yhteentörmäysten ongelmia. Lapsi taistelee mielessään myllertävän pyörremyrskyn silmässä eikä vanhempien taivastelu ja ihmettely auta asiaa.
Aikuisten maailma on täynnä sääntöjä ja määräyksiä. Lapsen sisäinen maailma on pimeä ja tuntematon ja täynnä demoneita. Lapsen mieli on näiden maailmojen välisen sodan taistelutanner. Pimeän ja valkean kohdatessa syntyy myrskyjä, lapsen yrittäessä selviytyä ja ymmärtää mitä tapahtuu. Onko siis ihme, että pienokaisen elämä on joskus täynnä räjähdyksiä, purkauksia ja tuhoa?
Lapsi yrittää siis selviytyä sisäisten ristiriitojensa keskellä ja pahimmillaan irrationaalisten jättiläisten ympäröimänä, sillä aikuiset ovat jo ajat sitten jättäneet taaksensa sen planeetan, jolla lapsuusaikansa viettivät. En tiedä voiko aikuinen koskaan sinne palata, mutta suurin osa ei tunnu haluavan edes muistaa millaista oli olla lapsi.
Pitää varmasti paikkansa Lassin (Lassi ja Leevi) katkerana taas yhden elämän vastoinkäymisen edessä esittämä väittämä, että he, jotka sanovat lapsuuden olevan elämän parasta aikaa eivät ole koskaan olleet lapsia.
Tökkimisestä ja muusta kommunikaatiosta
Viikonloppuna poikani alkoi tökkiä naamaani lelulla. Ohjeistin välittömästi, että naamaan ei saa tökkiä ja viesti tuntui menevän perille. Poika lähti pois ja meni toisen koiran viereen alkaen tökkiä tätä lelulla ja katsellen minua. Tässä kohtaa tajusin mitä poika ajaa takaa: Onko kielto yleispätevä vai pelkästään isiä juuri nyt koskeva?
Aloin pohtia miten usein lapset tulevat väärinymmärretyksi, koska vanhemmat eivät osaa tai jaksa ajatella oikein. Mainittu tapauskin olisi voitu ymmärtää täysin väärin ja myöhemmin taivastella, kuinka "Silkkaa mielenosoitustaan oli taas ipanan mentävä tökkimään koiraa, vaikka juuri olin kieltänyt tökkimästä!"
Jos mietitään kyseistä tapausta, omasta mielestäni olin kieltänyt tökkimästä. Mistä ihmeestä lapsi voi tietää koskeeko kielto vain isin tökkimistä ja kenties juuri nyt vai onko kyse yleispätevästä säännöstä? Ainoa tapa ryhtyä selvittämään on tehdä lisää tutkimuksia ja kokeiluja. Lähemmin tarkasteltuna suorastaan loistavaa ongelman ratkomista.
Vielä kun meistä aikuisista saataisiin jollain ilveellä järkevästi toimivia.
maanantai 28. tammikuuta 2008
Jättiläisen moottoripyöräkypärä
Muistellessani omaa lapsuuttani mieleeni nousee aina mielikuva täyteen pakatun, ruskean Saab 96:n takapenkistä, ikkunassa ohivilisevästä kesäisestä suomalaismaisemasta ja puoliavoimena viheltävästä etuoven ikkunasta. Joka kesä koulun kevätjuhlan jälkeen pakkasimme automme ja lähdimme kuukaudeksi kiertämään Suomea ja usein myös muita pohjoismaita.
Matkalle lähtö oli aina yhtä jännittävää, erityisesti jos ruuhkia välttääksemme lähdimme matkalle aamuyöstä kuin seikkailukirjojen salainen retkikunta. Viime vuoden reissun epämiellyttävät muistot ja sattumukset olivat jo pyyhkiytyneet aikaa sitten pois muistista ja niiden tilalla oli vain odotus uudesta ja jännittävästä kokemuksesta. En edes ymmärtänyt, että kesää voisi viettää jotenkin muuten ja matkaa odotettiin kuin Joulua.
Matkoilla tutkittiin nähtävyyksiä, levättiin leirintäalueilla - joskus vain yö, joskus koko viikonloppu - ja ajettiin autolla usein hyvinkin pitkiä rupeamia. Jos leiriydyimme pidemmäksi aikaa, sain uusia ystäviä, sillä kaikki lapset olivat samassa veneessä ja vailla tuttua ja turvallista ystäväpiiriä. Kielimuuri ei ollut ongelma vaikkapa saksalaisten tai tanskalaisten lasten kanssa, sillä leikki tai jalkapallo ovat kansainvälisiä kieliä.
Matkat ovat jääneet mieleen yhtä olennaisena osana omaa lapsuutta kuin mummolan kesäauringon polttaman tien reunustalla pörräävät kimalaiset. Ne ovat Suuria kokemuksia, joita ilman lapsuuteni enkä siten minä itse olisi sitä mitä nyt olen.
On pienempiä kokemuksia, jotka nousevat voimakkaimpina muistoina. Pyllymäen laskeminen Norjan jäätiköillä, aamuinen kasvojen pesu Jäämeressä ja veljeni kanssa metsässä kykkiessäni vessapaperirullan varastanut sukulaislasten koiranpentu. Toki matkoihin liittyy myös ahdistaviakin kokemuksia, mutta haluan mieluummin ottaa ne pois siitä Tarinasta, jonka tämä osa lapsuutta muodostaa. Elämässä on muutenkin riittävästi ikäviä asioita ja on mukavampaa pitää tämä osa kauniina ja idyllisenä.
Itseäni huolestuttavat lapset, jotka jäävät paitsi näistä kokemuksista. Tärkeä osa vanhemmuutta on, että kun lapsi on aikuinen, hän voisi muistella omaa lapsuuttaan hyvänä aikana. Siihen saa ja ehkä pitääkin kuulua ikäviä asioita, mutta saldon tulisi aina jäädä plussalle. Lapsuuden tulisi olla jotain mitä aikuinen voi taaksepäin katsoessaan muistaa lämmöllä.
Resepti ei kuitenkaan ole mikään seitsemän ruokalajin illallinen, vaan ihan kotikutoista yhdessäoloa, elämää ja välittämistä. Ei siihen tarvita johtajan palkkoja, citymaasturia, maailmanympärimatkoja ja suuria unelmia täyttäviä kokonaisvaltaisia elämyksiä. Viikonloppu luonnon helmassa ja saunan lämmittäminen perheelle isän kanssa tai vaikkapa piknikki kävelymatkan päähän pieneen metsään voi olla lapselle sellainen kokemus, josta jää koko elämän mittainen lämmin muisto. Ei se ole niin vaikeaa.
Ja alkuperäiseen aiheeseen palatakseni: Jättiläisen moottoripyöräkypäriä olivat teiden varsilla taukopaikoille sijoitetut puoliympyrän muotoiset roskikset, joiden kansi näytti moottoripyöräkypärän visiiriltä. Lapsena se oli mielestäni ainoa selitys sille mysteerille, jota nämä omituiset pallot edustivat.
Matkalla riittävän hyväksi vanhemmaksi
Toistuvasti törmään pienten lasten vanhempiin, jotka ovat keskellä syyllisyyden ristiaallokkoa ja neuvottomia yrittäessään olla hyviä vanhempia. Heti ensimmäisenä viittaan Jari Sinkkosen näkemykseen, jonka mukaan täydellinen vanhemmuus ei ole edes lapsen etujen mukaista saati että siihen pyrkiminen olisi edes vanhempien etujen mukaista. Pahimmillaan vanhempi on kuin Buridanin aasi ja lamaantunut vain potentiaalisesti huonojen valintojen keskellä.
Johdannossa kerroin Timo Airaksisen kuvauksesta koskien etiikkaa. Ajatus taivaalla siintävästä tähdestä pätee myös vanhemmuuteen. Tuo tähti on Hyvä vanhemmuus, sillä jokainen meistä haluaa varmasti olla lapselleen hyvä vanhempi, jopa niin hyvä kuin vain mahdollista. Tätäkään ei tule kuitenkaan ottaa ehdottomasti ja kirjaimellisesti, sillä kukapa voisi saavuttaa taivaan tähden.
Tarvitaan uskoa omaan vanhemmuuteen ja ennen kaikkea omaan itseen. Uskoa siihen, että se, mihin pyrkii on tehdyn työn arvoista ja ennen kaikkea hyvää ja oikein. Toki matkalla voi tapahtua kaikenlaista, mutta ainakin on pyrkinyt niin kuin itse kokee oikeaksi. Vanhemmuudessa olisi pyrittävä siihen, että voi milloin tahansa seistä omien valintojensa takana suoraselkäisesti ja ylpeänä.
Jos uskoo itseensä ja omaan vanhemmuuteensa, saavuttaa kyvyn antaa itselleen anteeksi omia virheitään, sillä virheisiin ja kompastuksiin sortuu jokainen. Virheisiin tulisi ennemminkin suhtautua kuin kriittisiin ystäviin, jotka pakottavat tarkastelemaan itseä ja mitä on tekemässä. Hetkeksi pysähdyttyään on helppo katsoa taivaanrantaan ja kysyä onko edelleen oikealla kurssilla.
Elämä on kuitenkin lopulta aina ennustamatonta eikä mitään voi tietää varmuudella. Kyse on kuitenkin vain tosiasiasta, joka on hyväksyttävä ja sitä paitsi - mitä olisi elämä, jonka voisi tietää etukäteen? Aiemmin mainittu tähti tulisi kuitenkin pitää näköpiirissä muistutuksena siitä mihin on lapsen kanssa matkalla. Johdonmukaisella etenemisellä saapuu ainakin lähelle sitä mitä haluaa. Ja vaikka ei saapuisi, niin todennäköisesti se toinenkaan paikka ei ole sen huonompi.
Riittävän hyvää vanhemmuutta on kuitenkin yhtä monenlaista kuin vanhempiakin.
sunnuntai 27. tammikuuta 2008
Johdanto
Tässä blogissani pyrin löytämään vastauksia vanhemmuudessa sisintä askarruttaviin kysymyksiin ja toisaalta tarjoamaan ajatuksia muille omien kysymystensä kanssa painiville. Osa sisällöstä on luonnollisesti hyvinkin isäpainoitteista - ymmärrettävästä syystä.
Timo Airaksinen puhuu kirjassaan etiikasta tähtenä, jota kohden tulisi elämässään pyrkiä. Kyse ei siis ole ehdottomasta säännöstöstä, vaan kiintopisteestä, joka olisi hyvä pyrkiä pitämään näköpiirissä elämän polkua kulkiessaan. Etiikka ja filosofia yleensäkin näyttelee teksteissäni erittäin merkittävää osaa. Kielikuvissa käytän usein uskonnollista termistöä, kuten usko, anteeksianto ja armo. En siksi, että olisin uskonnollinen (olen enemmänkin agnostinen panteisti), vaan termien tuttuuden vuoksi.
Toinen merkittävä innoittaja ajatuksille on ollut lastenpsykiatri Jari Sinkkonen, jonka kirjojen kautta olen törmännyt käsitteeseen riittävän hyvästä vanhemmuudesta. Juuri sitä olen lähtenyt etsimään oman lapseni kanssa ja olen varautunut elämän mittaiseen matkaan.
