Pojalle sinistä, tytölle punaista. Jos kyse on pienestä lapsesta ja vanhempi on hempeämpi, väriä voidaan sävyttää vaaleampaan. Tärkeää kuitenkin on, että pukeudutaan sukupuolen mukaisesti. Eiväthän miehetkään pukeudu hameeseen! Tai oikeastaan pukeutuvat, mutta sellaisia ei lasketa. Miehet ovat miehiä ja naiset naisia, ja käytöksen, pukeutumisen ja koko olemuksen tulisi viestiä kumpaan ryhmään kuulutaan. Muuten koko maailmaa kohtaa tuho ja rappio.
Ollessamme kahvilla viereisen perheen tuttava huomioi miten pojalla oli vaaleanpunainen haalari. Tottakai asiasta piti päästä huomauttamaan, mutta heti perään oli muistutettava, kuinka asialla ei ole "oikeasti väliä". Ei sillä olekaan kuin aikuisille. Aikuisten on äärimmäisen tärkeää tietää lapsen sukupuoli, jotta he osaavat suhtautua tähän oikein. Jos tytöksi luultu osoittautuu pojaksi, puhe ja käytös muuttuu jo seuraavassa lauseessa. Pahimmillaan siniseen puetun tytön tullessa leikkimään muita tyttöjä pyydetään antamaan tilaa reippaalle pojalle.
Mielenkiintoinen psykologinen havainto on, että kaksivuotiaana lapsen käyttäytyminen sisältää kummankin sukupuolen elementtejä. Vähitellen "väärät" putoavat pois, kunnes viimein noin nelivuotiaana lapsi on kuin oman sukupuolensa vahvimpien stereotyyppien karikatyyri. Nelivuotias poika on miehekkäämpi kuin voi koskaan loppuikänsä aikana olla villeimmissä kuvitelmissaankaan.
Lapsihan käyttäytyy täysin järkevästi. Kaksivuotiaana hän harjoittelee sosiaalisen elämän ensiaskeleita ja oman sukupuolisen epävarmuutensa keskellä toimii varmuuden vuoksi kaikkien sukupuolten mukaan. Osa vanhemmista ja vaikkapa päiväkodin henkilöstöstä tai tuttavista tarttuu "poikkeamiin" välittömästi. Pojilta ei hyväksytä tyttömäisiä elkeitä ja niistä huomautetaan heti havaittaessa ja päinvastoin.
"Pojat eivät leiki nukeilla eivätkä pojat itke" on tavallinen hyvin eksplisiittinen kielto olla käyttämättä vääriä ominaisuuksia. Kiellot voivat olla myös passiivisempia: "Etkös tykkäisi enemmän leikkiä leluliedellä kuin tuolla kuorma-autolla? Muutkin tytöt leikkivät keittiöllä tai nukeilla." Ethän halua olla erilainen kuin muut? Lasten kohdalla tarpeemme survoa yksilö sovittuun muottiin on suorastaan paniikinomainen ja hysteerinen. Aivan kuin nukella leikkivää poikaa seuraisi myöhemmässä elämässä jokin hirvittävä rangaistus.
Lapsen ohjaamiseen "oikeaan" suuntaan ei tarvita edes aktiivista toimintaa, vaan lapsi reagoi vanhempien välittämiin signaaleihin herkkyydellä, jota emme useimmiten edes tiedosta. Ehkä reagoimme hämmennyksellä siihen, että poika auttaa äitiä leipomisessa. Ehkä emme reagoi siihen omasta mielestämme mitenkään. Jos sama poika haluaa vaihtaa isänsä kanssa auton talvirenkaat ja tuloksena on iloa ihanan reippaasta pojasta, on itsestäänselvää kumpi voittaa käytösmallien sisäisessä vertailussa. Osa sukupuoli-identiteetteihin liittyvistä näkemyksistämme ovat niin sisäänrakennettuja ja jopa kiveenhakattuja, että emme edes tiedosta miten vahvasti välitämme niitä eteenpäin.
Lopulta parivuotisen koulutuksen jälkeen lapsi on valmistunut sukupuolikäyttäytymisen esikoulusta ja esittelee ylpeänä ja kaikkitietävänä omaa osaamistaan. Minä tiedän miten olla mies! On aika ottaa opit käyttöön ja hyödyntää niitä käytännössä. Vanhemmille ja lähiympäristölle lapsen käytöksen voimakkuus voi tulla yllätyksenä. Poika haluaa voittaa isänsä miehuusmittelyssä ja mennä naimisiin äitinsä kanssa. Tyttö uskoo viehätysvoimansa kellistävän miehen kuin miehen eikä kukaan voi vastustaa kaikkien prinsessojen prinsessaa.
Lapselle vain taivas on rajana uusien taitojen arsenaalin myötä ja vanhemmat ovat varsin ymmärrettävästi hämmentyneitä. On kuitenkin ensiarvoisen tärkeää huomioida miten vanhemmat reagoivat. Nyt vanhemmat saavat tasapainoilla, sillä lasta ei saisi lannistaa, mutta ei toisaalta lähteä mukaan esitettyyn näytelmään. Kuten läpi koko kasvunsa ajan, lapsi hakee vain rajoja käyttäytymiselleen ja vanhempien tehtävä olisi toimia asemansa mukaisesti ohjaten lasta tämänkin vaikean vaiheen ylitse.
Liian jumiutuneista sukupuolimalleista irtautuminen on kuitenkin vaikeaa ja osaltaan mahdotontakin, jos vanhempi ei itse ole sinut oman sukupuoli-identiteettinsä kanssa. Muutos vaatisi, että oma itse on asetettava kriittisen tarkastelun alaiseksi ja tämä voi olla monelle hyvinkin vaikeaa, sillä taustalla vaikuttavat aina omat kokemukset, jopa traumat. Tällainen tutkiskelu on usein raskasta eikä hoidu ihan hetkessä. Ei ole tietenkään realistista odottaa, että kaikki altistaisivat itsensä terapiankaltaiselle itsetutkiskelulle eikä se ole tarkoituskaan. Lapsen kasvatus vaatii kuitenkin mielestäni tällaistakin tapaa katsoa omaa itseään peilistä ja ajoittain kyseenalaistaa oma toimintansa.
Lukiessani sukupuolineutraalista kasvatuksesta koen silloin tällöin melkoista hämmennystä. Sukupuolineutraalius tuntuu tarkoittavan tietyssä feministisessä diskurssissa miehisten, pahojen elementtien sulkemista pois kasvatuksesta. Tietysti menettely on looginen, jos tunnustetaan ajattelu, jonka mukaan nainen on oikea, hyvä ja toivottava ihminen ja mies väärä, paha ja ei-toivottu. Koska sulkemalla toinen sukupuoli epätoivottuna ulkopuolelle tulokseksi jäisi vain yksi, menettäisi sukupuoli merkityksensä ja tuloksena olisi sukupuolineutraalius. Siihen, miten terveitä oman sukupuolensa edustajia tällä menettelyllä saavutettaisiin, en edes vaivaudu ottamaan kantaa.
En myöskään allekirjoita sukupuolen muodostumista vain kulttuurista. Tosiasia on, että ihminen on psykofyysinen kokonaisuus eikä mm. hormonaalisia eroja ja näiden vaikutuksia psyyken ja sukupuoli-identiteetin kehitykseen voida jättää huomiotta. Havaintojen perusteella on syytä olettaa, että pojat ja tytöt käyttäytyvät yleisesti ottaen tietyiltä osin toisistaan hieman poikkeavasti. Lapsella on siis tämän perusteella sisäsyntyisiä, sukupuolen määräämiä tarpeita, joiden kieltäminen tai huomiotta jättäminen olisi vahingollista. Näiden tarpeiden ilmenemismuodot ovat taas täysin yksilökohtaisia eikä yleistämällä voida tehdä toimintaohjeita vanhemmille. Vanhemmilta vaaditaan tässäkin herkkyyttä reagoida lapsen välittämiin signaaleihin. Toisaalta - samaa herkkyyttä vaaditaan mielestäni lapsen kasvattamisessa yleensäkin eikä lapsen sukupuoli-identiteetin tukeminen eroa muusta kasvatuksesta vaan on osa sitä.
Sinisestä ja punaisesta vielä sen verran, että vaaleansininen on kotonamme boikotissa. En usko, että pojallemme aiheutuu kovin suurta vahinkoa siitä, että hänellä ei ole vaaleansinistä vaatekertaa tai että hän aikuistuttuaan katselee varhaislapsuuttaan tästä syystä vihan ja katkeruuden täyttämin tuntein. Ja jos punaiset vaatteet tekevät pojastamme tulevan homon, tiedänpähän ainakin kenen suuntaan kääntyä sisustuskysymyksissä.
perjantai 15. helmikuuta 2008
Antakaapa tilaa reippaalle pojalle!
torstai 7. helmikuuta 2008
Päivä koti-isänä
(Kirjoituksen ajankohta 01.10.2007)
Sunnuntaina vaimon piti lähteä yhdistyshommiin ja sovimme, että hoidan lapsen ja talouden koko päivän. Sinänsä ei mitään uutta - olihan tuota tullut tehtyä useamminkin jo monen monen kuukauden ajan ja lähes joka sunnuntai vastaan lapsenhoidosta ainakin puoleenpäivään saakka. Kun vaimo palasi takaisin kotiin päivän päätteeksi hänen ensimmäinen kysymyksensä oli miksi lapsella on päällää eri vaatteet kuin hänen lähtiessään. Voidakseni vastata minun oli kuvattava päivän tapahtumia hieman laveammin:
Kymmenen pintaan laitoin jätkän nukkumaan ja puoliso lähti matkaan. Join kahvia ja puuhailin omiani tunnin verran todeten, että hyvinhän tässä menee. En olisi voinut olla enempää väärässä.
Tarkoituksenani oli tehdä päivän eväkset aiemmin hankkimastani kurpitsasta ja ryhdyin siis perkaamaan kyseistä nelikiloista hirvitystä. Puolessavälissä työtä poika heräsi, joten nappasin tyypin ylös vaunuista, riisuin ja lykkäsin potalle istumaan pissalle. Tuloksena oli hieno päikkäripissa. Lattialle ja isin sukille.
Jätkälle vaatteet päälle ja keittiöön tarkistamaan kurpitsakattilan tilanne. Ovikello soi ja tajuan, että nyt sieltä tultiin hakemaan luvattua kantoliinaa. Mutisen jotain epäselvää oviaukosta yrittäen estää yhtä lasta ja kahta koiraa pääsemästä portaikkoon. Sain luultavasti pisteitä kategorioihin epäystävällinen, omituinen ja epäsosiaalinen. Lykkään kantoliinan ovenraosta ja kiirehdin nostamaan kurpitsakattilaa levyltä.
Yhtäkkiä jotain hajoaa olohuoneessa. Löydän säpäleiksi menneen kahvimukini palasten keskeltä järkyttyneen pikkumiehen. Teen muistiini merkinnän koskien kahvikuppien pitkäaikaissäilytystä tablettien päällä. Siivoan palaset lattialta ja jatkan töitä keittiössä.
Vessasta kuuluu epämääräistä lotinaa ja juoksen katsomaan tajuten jättäneeni oven auki ja - mikä vielä parempaa - potan huuhtelematta. Lapsi istuu sukat kusilätäkössä työntäen vessapaperirullan hylsyjä pottaan. Lapsi kainaloon ja likaiset sukat pesuun. Pöntössä on kaksi vessapaperirullaa.
Lapselle uudet sukat ja jatkamaan töitä. Vessan ovi on visusti kiinni ja poika suuntaakin ihan luvan kanssa parvekkeelle. Hetken aikaa puuhasteltuani alan suhtautua epäilevästi hieman häiritsevään hiljaisuuteen, joka suorastaan huutaa parvekkeelta. Menen tarkistamaan ja löydän herran suklaakakkuinen paistinlasta kädessään kiskomassa suklaakakkua pienemmiltä osin parempiin suihin ja suuremmilta osin housuille. Housut vaihtoon ja koirat siivoamaan parvekkeen lattiaa.
Sain kurpitsan käsitellyksi ja sällille alkoi tulla sopivasti nälkä. Kumma kyllä syöminen sujui täysin kommelluksitta, joten aloin suhtautua loppupäivään optimistisesti. Paha virhe. Lykkäsin lapsen potalle ja havaitsin, että body on vähän pieni ja hankala laittaa olalle kiinni pottailun ajaksi, joten jätin sen auki. Eihän se siitä ehdi likaantua. Ei ehdikään, ellei sitä uiteta potassa. Kuten tapahtui.
Body siis vaihtoon ja lapsi pyllypesulle. Makuuhuoneeseen päästyäni muistin, että vaatteet jäivät olohuoneeseen. No, samalla saan tyhjennetyksi potan. Lykkäsin siis lapsen pinnikseen odottamaan ja suuntasin olohuoneeseen, josta löysin potan äärestä suupieliään lipovan, syyllisen näköisen huskyn. Vilkaisin pottaan ja totesin, että munkit oli vetäisty parempiin suihin.
Näillä main puolisoni saapui kotiin, tosin epäilen vahvasti, että jos olisimme saaneet vielä tunnin lisäaikaa, paitakin olisi saatu vaihdetuksi keinolla tai toisella. Loppuillan vietin valmistaen päivällistä, kuten kunnon vaimon pitääkin.
Jos tarkastelen asioita jälkikäteen, olen oppinut seuraavaa:
- Poika on aina vain nopeampi päätymään pahantekoon. Epäilen vahvasti käyrän nousevan eksponentiaalisesti.
- Huskylta on potan lähelle pääsy kielletty.
- Vessan oven tila (suljettu/ei suljettu) on syytä tarkistaa myös toiseen kertaan mahdollisten viallisten muistipiirien varalta
- Hiljaisuus ei ole koskaan hyvä asia
- Poika päätyy aina vain nopeammin pahantekoon.
- Puolison halu saada lepoa ja omaa aikaa illalla on varsin ymmärrettävää.
- Muistinko mainita, että poika päätyy koko ajan nopeammin pahantekoon?
keskiviikko 6. helmikuuta 2008
Syntymä: epilogi - Uusi järjestys
(Kirjoituksen ajankohta 26.09.2006)
Hetken kuluttua sain leikata pojan napanuoran ja ensimmäinen tunne oli pelko, että satutan lasta jotenkin. Jouduin muistuttamaan itseäni, että napanuorassa ei ole tuntevia soluja. Oloani ei auttanut, että ensimmäisellä kerralla en saanut nuoraa kokonaan leikatuksi eikä myöskään siitä turskahtanut veri. Saksittuani aikani poika kuitenkin saatiin irroitetuksi äidistä.
Kätilöt siirtyivät jälkeisten pariin ja vanhempi kätilö opasti kätilöopiskelijaa istukan poistossa. Kun se lopulta saatiin ulos, pystyin todentamaan, että istukka kalvoineen on aika karmiva ilmestys. Itse istukka muistuttaa lähinnä naudan munuaista eikä siis ole kovin paha (ei kuitenkaan mikään syötävän hyvä, toim. huom.), mutta ne kalvot, ne kalvot...
Tässä kohtaa muistikuvat ovat hitusen hämäriä ja tilanteet menevät sekaisin. Kun puolisoani kursittiin kokoon jatkoimme samaa jutusteluamme huonon huumorin säestämänä aiheuttaen sairaanhoitohenkilöstössä hieman vaivautuneisuutta ja ehkä hitusen paheksuntaa - erityisesti nuoren kätilöopiskelijan taholta. Ehkä tämä koki, ettemme jotenkin arvostaneet "tapahtuman tärkeyttä". Erityisesti kommentointini siitä miten oma "alapään operointini" (ympärileikkaus) oli kivuliaampi kuin senhetkinen kursiminen tuntui aiheuttavan jonkin verran paheksuvaa hiljaisuutta. Mutta toisaalta - entäs sitten: Me kuitenkin olimme näytelmän päähenkilöt ja mikäli löytää jotain valittamisen aihetta, siitä voi aina mainita.
Kun koitti tyypin kylvetyksen aika, hoitava kätilö kysyi haluaisinko suorittaa kylvetyksen. No totta helvetissä halusin. Ensinnäkin siksi, että haluan osallistua niin paljon kuin vain on mahdollista ja toiseksi: Kylvetys on isien hommaa. Naiset hoitakoot tissien kanssa heilumiset ja muut - isät kylvettävät. Tottakai hommassa oli hakemista ja hävetti, ettei osannut yhtään mitään, mutta hienoa se oli silti. Poika puettiin ja puoliso siirtyi suihkuttelemaan. Seuraavaksi oli vuorossa toinen isän hetki. Pitelin pikkujätkää sylissäni, vaihdettiin neniä ja mietiskelin, että tässä se nyt on: minun lapseni. Katseltiin toisiamme ja mietittiin, että aikamoisia juttuja on yhdessä edessä. Tätä kautta oikeastaan syntyi se tarve kuuluttaa koko maailmalle "mulle on syntynyt poika!" Puolisoni toppuutteli suihkusta palattuaan ja halusi lykätä kertomista niin, että saataisiin yhdessä mietityksi mitä sanotaan, kenelle jne. Minkä helvetin takia naisten pitää olla niin järkeviä ja loogisia? Se on nyt se aika!
Purin intoani pärryyttelemällä jätkän kanssa kärryillä edestakas mikä ei yllättäen nostanut pisteitäni tuoreen äidin silmissä. Se tosin lisäsi pisteitä kategoriassa "Naiset ei vaan tajua".
Olennainen havainto oli mustasukkaisen pelon väistyminen. Jossain syvällä eli pelko, että lapsi "ikäänkuin korvaa minut". Veikkaan, että taustalla on paljon kaukaisuudesta periytynyttä hylätyksitulemisen pelkoa. Mutta kun huomasin miten lapsi maailmaantultuaan sai rakkautta, joka ei ollut itseltäni pois, pelko alkoi väistyä. Lapsi sen sijaan vahvisti yhteistä rakkautta.
Ehkä vahvimpana tunteena jälkikäteen tarkasteltuna jäivät ne kaksi isoa tilannetta. Toisaalta se ihanin koskaan saamani kiireinen ja kiihkeä suudelma pojan synnyttyä ja toisaalta taas kahdenkeskinen yhdessäolo, kun ihmeteltiin toisiamme ja mietin: "tässä on mun poika!" Odota vain, kun päästään ruuvaamaan muttereita!
Syntymä: grande finale - Supersankari saapuu
(Kirjoituksen ajankohta 26.09.2006)
Varsinainen synnytys alkoi kahtakymmentä vaille yksi ja kesti yhdeksän minuuttia. Aika kului nopeasti pyrkiessäni kannustamaan puolisoani edes jollain tavoin ilmiselvän tuskan keskellä. Parhaaksi ilmeisesti osoittautui kuitenkin kätilön antama mahdollisuus kokeilla syntyvän lapsen hiuksia (ei siis minulle, oletin, että tarjous ropeltaa jalkoväliä ei juuri tällä hetkellä koskenut isää). Kun poika lopulta syntyi seurasin haltioituneena tyypin valahtamista ulos ja aloin kuumeisesti etsiä elonmerkkejä.
Tämä ohikiitävä hetki on Isän hetki. Äiti ei vielä tiedä syntyneestä lapsesta ja lapsi on hetken aikaa "vain isän" (kätilöitä ei huomioida). Poika heilutteli sormiaan ja jalkojaan ja kun käännyin puolisooni päin tämä puhkesi itkemään ja suuteli minua suulle. Tähänastisen elämäni onnellisin hetki, jonka suuruuden tajusin vasta jälkikäteen.
Käännyin katsomaan poikaa muistaessani tämän supersankarimaisen sinisen värin, mutta tämä oli jo muuttunut punertavammaksi. Napanuora oli ollut pojan kaulan ympärillä ja tämä oli aiheuttanut häiriöt sydänäänissä. Poika asetettiin puolisoni rinnalle ja siinä sitten ihmettelimme yhdessä tapahtunutta.
Syntymä: III näytös - Paikoillanne, valmiit, ponnistakaa!
(Kirjoituksen ajankohta 26.09.2006)
Kahdentoista jälkeen oli uuden sisätutkimuksen aika, ja havaittiin, että kohdunsuu on täysin avoinna ja puolisoni sai luvan ryhtyä ponnistamaan, jos siltä tuntuu. Seuraavan vajaat puoli tuntia ponnisteltiin ja spinaalin vaikutuskin alkoi vähitellen loppua. Kätilö kertoi, että lisäpuudutusta ei enää ollut tiedossa. Sinertävä käteni otti kuulemansa ehkä kaikkein raskaimmin.
Ponnistusten aikana lapsen syke tippui aina hieman ja puolisoani muistutettiin hengittämään. Itse seurailin selkäni takana olevaa monitoria ja sen sykemittaria enemmän ja vähemmän huolestuneena. Ensimmäistä kertaa aloin olla huolestunu meneekö kaikki hyvin. Kätilöopiskelija pyysi puolisoani nostamaan jalkaansa ponnistuksen ajaksi ja tämä teki työtä käskettyä. Kyseinen jumppa näytti kaikkea muuta kuin mukavalta ja helpolta. Toisella kertaa hän ei enää jaksanut ja opiskelija pyysi taas samaa saaden vastauksen, että voimat eivät riitä. Kun pääasiallinen kätilö saapui paikalle ja ilmoitti seuraavan supistuksen kohdalla, että olisi hyvä, jos puolisoni nostaisi jalkaansa ponnistuksen ajaksi, seurasi välitön hermojen palaminen kiinni. Ihmisissä oli mennyt aivan sekaisin kuka oli sanonut mitä ja milloin ja tuloksena oli lievästi ilmaistuna suuttunut äiti.
Varsinainen synnytys alkoi, kun kätilö oli todennut tilanteen soveliaaksi. Itse pystyin todentamaan ponnistusten vaikutuksia seuraamalla jätkän nuppiin kiinnitetyn johdon liikkeen perusteella. Kirjava johto tuli sentti sentiltä enemmän näkyviin. Samalla havaitsin myös ensi kertaa, että synnytyksen seuraaminen ei todellakaan ole eritekammoisen hommaa. Kalvojen puhkaisun myötä tullut lapsivesi oli ollut ensikosketus eritteisiin, mutta se nyt näytti vain vanhentuneen maidon heralta. Tämä oli tavaraa, josta kauhuelokuvat on tehty: veristä limaa, omituisen näköisiä nesteitä, kalvoja, kudosta, verta ja napanuora. Enkä edes muistanut, että pahempaakin on odotettavissa.
Syntymä: II näytös - Suunnitelmat romukoppaan
(Kirjoituksen ajankohta 26.09.2006)
Vartin yli kahdeksan asetuimme synnytyshuoneeseen 7. Huone oli kohtuullisen kalsea ja "sairaalamainen" mikä vähän pisti silmään, mutta toisaalta kyse olikin sairaalasta. Silti hieman lisää viihtyisyyttä olisi kaivannut. Puolisoni pääsi haluamaansa suihkuun ja sai oloonsa hieman helpotusta. Itse odotin juuri tätä, koska suihkun tarjoama lievitys antoi vähän aikaa miettiä miten edetä. Kaiken odottelun jälkeen selvisi, että synnytys on jo edennyt niin pitkälle, ettei suunnitelmiamme voitu isommin ottaa huomioon.
Tuleva äiti asetettiin sängylle ja kytkettiin johtoihin. Itse keskityin lämmittelemään kaurapussia, pitelemään sitä selän päällä ja yritin tehdä hänen olonsa mukavaksi. Supistusten aiheuttamat kivut alkoivat yltyä ja yhdeksältä kokeiltiin ilokaasua. Ensin harjoiteltiin hieman tekniikkaa ja kokeiltiin, mutta vaikutus ei ollut toivotunlainen. Ilokaasu ei ikäänkuin ehtinyt mukaan. Avustava kätilö yritti saada vielä käyttämään kaasua, mutta tuloksena oli vain ainakin itselläni kasvavaa vitutusta. Yritys päättyi puolisoni lyötyä suukappaleen suuttuneena sängynreunaan kivun yllyttyä tarpeeksi kovaksi. Ainoa ajatus oli enää päästä eroon kivusta ja hän ilmoitti ykskantaan haluavansa epiduraalin.
Ennen epiduraalin antamista suoritettiin sisätutkimus. Tutkimukset alkoivat tyypilliseen tapaan oksentamisella. Tämä oli hyvä osoitus siitä, että ilokaasu ei toudellakaan sopinut tälle synnyttäjälle. Fannyn olo muuttui entistä tuskaisemmaksi ja nyt alkoi jo päästä tuskaisia ääniäkin mikä kertoi aika selkeästi, että nyt teki ihan aikuisten oikeasti kipeää. Supistusten aikana pidin kädestä kiinni pyrkien auttamaan kivun poiskanavoimisessa. Normaalisti puolisoni kivun näkee vain otsan kurtistumisesta ja kiukkuisuudesta, mutta nyt sain ilmoituksen tulevaisuudessa tapahtuvista murhista, ellei kipuja saada pois. Kerran menin sivummalle tutkimusten ym. kääntelyn ajaksi ja tuntui sielussa viiltävältä, kun puolisoni epätoivoisesti kutsui nimeäni supistuksen tullessa. Toisaalta silloin sain lisää uskoa siihen, että paikallaolostani oli oikeasti hyötyä.
Itse vain pitelin kädestä kiinni ja annoin hänen purkaa kipuaan käteeni, joka sai kohtuu kovaa kyytiä seuraavien tuntien aikana. Ennen kymmentä kätilö tuli kertomaan, että synnytys oli nyt niin pitkällä, ettei epiduraalia luultavasti enää ehtisi auttaa. Tilalle tulisi spinaalipuudutus, joskin oli epävarmaa auttaako sekään. Kymmenen aikoihin lääkäri sitten saapui paikalle ja alkoi valmistella toimenpidettä. Kivut yltyivät ja tuntui hieman raivostuttavalta, kun mitään ei tuntunut tapahtuvan. Yritin miettiä sanoja, joilla auttaa puolisoa kestämään, mutta en keksinyt mitään sanomisen arvoista. Jokainen mieleen tullut lause tuntui jotenkin ontolta ja tyhjältä. Keskityin vain silittelemään Fannyn hiuksia, suukottelemaan ja olemaan läsnä.
Lääkäri oli nuori purukumia pureskeleva sälli, joka oli lääkärimaailmaan istutettu Harri Syrjänen. Asiallinen tyyppi, joka hoiti hommansa hyvin. Puolisoni kivut jatkoivat kasvamistaan ja yritin lohduttaa kertomalla, että kohta helpottaa. Huolestutti, että jäävätkö sanat vain tyhjiksi lupauksiksi, kun puudutuksen tehosta ei ollut sataprosenttista varmuutta. Ymmärsin, että hänestä tuntui, ettei mitään tapahdu, koska hän ei nähnyt mitä selän takana tapahtui. Lääkäri kuitenkin teki koko ajan töitä ja omaa oloani helpotti tieto, että koko ajan tehdään asioita, että kipu saataisiin pois.
Seuraavan puolen tunnin aikana kivut tuntuivat edelleen, mutta vähitellen ne alkoivat loppupäästä alkaen lieventyä. Seuraavat puolitoista tuntia olivat sitten aikaa, jolloin meillä oli ensi kerran aikaa keskustella ja pohtia tulevaa synnytystä. Keskusteltiin siitä miten epätodelliselta tilanne vieläkin tuntuu. Oli jotenkin tunne, että kyse on vain siitä, että käydään hoitamassa puolisoni kivut pois. Ei vain vielä kyennyt hahmottamaan, että meistä on oikeasti muodostumassa perhe ja se ei ole enää kaukana. Pari tuntia ja meitä on kolme.
perjantai 1. helmikuuta 2008
Syntymä: I näytös - Odotuksen palkkio on odotusta
(Kirjoituksen ajankohta 26.09.2006)
Rauhoitteluistamme huolimatta taksikuski piti kohtuullista kiirettä ja saavuimme nopeasti sairaalan pihaan. Odotellessamme koiranhoitajia puolisoni hyödynsi levähdyshetken oksentamalla. Pohdiskelin tilannetta ulkopuolisen silmin: Raskaanaoleva nainen nojaa liikennemerkkiin ja oksentaa miehen yrittäessä pitää aisoissa paniikkikohtauksen keskellä huutavaa huskya. Perheidylliä kauneimmillaan.
Koirien luovutuksen jälkeen siirryimme päivystykseen – tarkemmin sanottuna isien lepohuoneeseen. Lämmittelin puolisoni selkää ja odottelimme jotain tapahtuvaksi. Tämä oli ensimmäinen kosketus koko prosessia yhdistävään toimintaan ja siihen tosiasiaan, että asiat eivät tapahdu kuin elokuvissa. Ymmärrän varsin hyvin joidenkin isien turhautumisen, sillä tuli enemmän kuin selväksi, että kenelläkään ei ole kiire - ainakaan meidän kohdallamme. Kiireettömyys ja huoli toisen hyvinvoinnista taas eivät ole parhaita kumppaneita.
Aloin muuttaa aktiivisemmin asennettani tilanteeseen. Ei ole mitään hyötyä siitä, että alan hätäillä ja huolehtia asioista, joissa ei ole mitään huolehdittavaa. Keskityin tarkkailemaan tilannetta, toimimaan avustajana ja ennen kaikkea helpottamaan puolisoni oloa. Halailua, hierontaa ja sylissä pitämistä siis riitti, mutta en kokenut tarpeelliseksi valittaa.
Jonkin ajan kuluttua tapahtui siirto tarkkailuhuoneeseen supistusten käydessä entistä kivuliaammiksi. Vuorossa oli lisää odottelua ja jälkikäteen tarkasteltuna tämä aika oli se vaihe, jossa mentiin pieleen. Odotteluaikana puolisoni ajatukset pysyivät vielä kasassa ja olisimme voineet esittää henkilökunnalle omia toivomuksiamme synnytyksen kulusta. Vasta myöhemmin saimme tietää, että koko sairaala oli täynnä synnyttäjiä ja kaikki resurssit olivat enemmän kuin täystyöllistettyjä.
Tutkimukset alkoivat - kuinkas muuten - oksentamisella. Ensin suoritettiin ulkotutkimus ja opiskelija arvioi painoksi noin 3,5 - 3,6 kg. Supistusten alkaessa käydä siinä määrin kivuliaiksi, että puolisoni hermot alkoivat pettää päällimmäiseksi nousi tarve saada kipu pois. Suunnitelmat vesisynnytyksestä, akupunktiosta ja muista tavoista lievittää kipuja ilman lääkitystä menivät uusiksi.
Kello koitti kahdeksan ja kävin soittamassa töihin, että töihinsaapumiselle tuli pieni este. Asiakas muistutti, että syy on hyväksyttävä, muttei hyvä, ja ainoa hyvä syy töistä poisjäännille on kuolema (oma). Onnentoivotusten jälkeen palasin tarkkailuhuoneeseen, jossa sisätutkimus oli suoritettu ja todennettu, että kohdunsuu oli 4cm avoinna. Saimme käskyn siirtyä synnytyshuoneeseen.
Syntymä: prologi
(Kirjoituksen ajankohta 26.09.2006)
Jostain kohtalon oikusta olin mennyt juuri tänä yönä aiemmin nukkumaan – aivan kuin kehoni olisi tiennyt, että levolle olisi lähitulevaisuudessa tarvetta. Kello kahdelta yöllä puolisoni herätti minut ja kertoi, että häntä supistelee jatkuvasti. Alkoi huolestuttavasti tuntua siltä, että nyt saattaisi olla tosi kyseessä. Kaikesta valmistautumisesta huolimatta kaikki oli sillä hetkellä vähintäänkin epätodellisesta, kuin unta. Vietimme tunnin verran kellotellen supistuksia: 4 minuuttia, 8 minuuttia, 5 minuuttia, 10-15 sekuntia kerrallaan. Alkoi jännittää yhä enemmän ja päässäni pyörivät kaikenlaiset asiat: Töissä tärkeä palaveri, miten siellä nyt menee? Onnistuuko koirien hoitaminen? Mitä kaikkea pitää ottaa mukaan? Pitikö tulla näin "yllättäen"? Voi kun saisi nukkua edes vähän enemmän.
Supistusten jatkuessa puoliso soitti Kätilöopistolle ottaakseen selvää mitä tehdä. Vastaus oli tylyhkö: Panadolia ja nukkumaan. Koin yhtäaikaa tyytyväisyyttä ja huonoa omaatuntoa siitä, että olin iloinen kyseessä olleen vain väärä hälytys. Ennen nukahtamista sain vielä tunnustelemalla varmistetuksi, että lapsi on vielä matkassa mukana ja liikkuu vatsassa. Vaikka olo olikin hermostunut, tuntuu vaikealta keksiä parempaa tapaa tapaa nukahtaa kuin pitää rakastamaansa puolisoa sylissään ja tuntea lapsensa liikkeet käsiensä alla.
Puolisoni ei saanut nukutuksi lainkaan ja herätti minut viiden aikoihin: supistukset olivat entistä voimakkaampia ja kestivät pidempään, noin puolen minuutin verran. Soitimme uudestaan sairaalaan ja tällä kertaa meitä kehotettiin saapumaan paikalle. Lähtiessäni koirien kanssa pihalle tuleva äiti juoksi vessaan oksentamaan. Ulkona kävellessäni tunnustin, että uskottava se on - tästä se alkaa - ainakin jos on kirjallisuudessa kerrottuihin varmoihin ennusmerkkeihin uskomista.
Tavaroita keräillessä ja kahvia keittäessä jännitys haihtui ja muuttui määrätietoisuudeksi. Soitin taksin hieman ennen kuutta ja kohta olimme jo matkalla synnyttämään. Taksissa istuessamme ihmettelimme, että miksi ihmeessä lasten on synnyttävä aina yöllä. Mitä vikaa päivässä on?
